”Ei pojat, ei kunnon näytelmä harijottelemalla parane. Pääasia, että ylleisö innostuu.”
(Matti Pojat-näytelmässä 2000, Paavo Rintalan romaanin pohjalta)
Kesällä 2022 kuulen tulevasta Hamsterit-elokuvasta (Huovinen/Pölönen) eikä aikaakaan, kun sattuman kautta istun testinäytöksessä Oulun elokuvateatteri Starissa, sitten yllättäen joulukuun alussa Kaikki synnit -sarjan (Aakko, Ronkainen) kolmannen kauden kutsuvierastilaisuudessa Finnkino Plazassa, ja 16.12. jälleen Starissa Hamstereiden pressinäytännössä. Viimeisen jälkeen on aikomus rupattaa molemmissa näyttelevää Jaakko Ohtosta.
Vaikka ohjaaja Markku Pölösellä ja Hamsteri Peter Franzénillakin on Oulussa vientiä, niin huomattavasti voimakkaampaa on kaikkien paikallisten viestimien kiinnostus kotikaupungin poikaan. Vilpitöntä molemminpuolista innostusta seuraa mielellään.
Tilanne eroaa isompien kaupunkien presseistä, joista eräässä Ohtoselta oli jopa kysäisty, onko hänelläkin jotain tekemistä elokuvan kanssa. Näyttelijä naurahtaa kertoneensa, että on yksi pääosanäyttelijöistä. No, jos on livetilanteessa parta ja viikset, joita roolihenkilöllä ei, niin… Meille tuumailuun rauhallisin ja likeisin avoinna oleva ympäristö onkin sitten paikallispubi, jossa terästämättömien glögien voimalla aloitamme.
Jostain kaikki aina alkaa. Jaakon kohdalla syntymän hetki on 25.9.1989 Oulussa. Vilkas vesseli kokeilee monia lajeja, peleistä kamppailuun, kunnes ihan pikkuluokilla koulussa kohdalle osuu näytelmä. Keskustelumme tuoksinassa haastateltavan koulutoverin kautta ohjanneen opettajan nimeksi löytyy Tero Ollanketo.
Mistä ihmeestä ja kummasta, kaverin tai muun kertomana kartoittuukin reitti Oulun taidekoulun teatteritaiteen samanikäisten, valovoimaisten tyttö- ja poikaveijareiden joukkoon? Tarkka-aistinen huomaa jo tässä käännekohdassa vimman, josta ei paluuta ole, kun tahto on riittävän vahva.
Jaakko mainitsee yhdeksi teinivuosiensa innostajaksi muutamaa vuotta vanhemman, jo abikeväänä Teatterikorkeakouluun päässeen taidekoululaisen Arttu Kurttilan. Tapaus sai ymmärtämään, että ”noihin opintoihinhan voisi ihan oikeastikin päästä”.
Kytenyt into juuri Paavo Rintalan kirjoittamaan tarinaan oikeanikäisten poikien kanssa roihahtaa, kun heitä sopivalla hetkellä osuu oikea määrä samaan paikkaan. Kirjailijan perikunta suo dramatisointiluvan. Ouluun rantautuvat elokuussa 2000 valtakunnalliset kotiseutupäivät, ja Pojat-näytelmä pyydetään pääohjelmistoon.
Roolit ovat loksahtaneet kohdalleen jo ennen kuin vanhemmilta pyydetään lupia erikoisjärjestelyihin. Matin ennerepliikki valitsee Jaakon. Muita poikia esittävät Aleksi Ylitervo (Urkki), Ville Petäsnoro (Pate), Markus Still / Ilkka Saloranta (Immu) ja Ismo Torvinen (Jake).
Vauhdikkaasti, rytinällä, painien, parahdellen ja liki karjuen improvisoidaan kohtauksia kokonaisuudeksi. Jo ennen asian keksimistä työskentelytapamme – tekstiä lukuunottamatta – on ryhmälähtöinen. Teatteri on vahvaa tekemistä. Naurahtelemme.
Suoriudumme kunnialla, suurin kehuin, vierailukutsuin toisille paikkakunnille ja palkittavaksi Saarijärven Teatteripäiville.
Taidekouluvuodet 2001–2008 ovat täynnä läsnäoloa ja heittäytymistä. ”Saa lähes mielinmäärin riehua, mellastella ja hassutella hyvien tyyppien kanssa, kuhan sen tekkee jossaki roolisa ja senkin melekee aina saa ite päättää. Porukasa sitte suunnitellaan,” määrittää nuorempi väki. Teatteristudioissa, Teatteriteltassa, Kaupunginteatterissa, Pohjankartanossa, Valveella, Huutoteatterina Rotuaarilla, Barentsin kulttuuriohjelmistossa, kansainvälisillä leireillä Oulussa ja Arkangelissa ilmaisu täsmentyy ja syvenee.
Ja nimiosia Päättymättömässä tarinassa, Narnian tarinoissa, Wertherissä, Seitsemässä veljeksessä, Nummisuutareissa. Useassa Shakespearessa, Molièreissa ja Gogoleissa, Tšehoveissa, Ovidiuksissa. Kalevala-tulkinnoissa, Tiernatarinoissa, Taiteiden Öiden kohtauksissa, Teatteripicniceissä, Buss Ideassa, Dinosaurusrakkaudessa, Kill Your Darlingsissa. Lukuisissa omatuotantoisissa, eri laajuisissa kokonaisuuksissa pitkään treenaten tai spontaanisti ketjuimproten.
Jaakko on muissakin – etenkin paikallisissa – haastatteluissa todennut Oulun taidekoulun teatteritaiteen parissa vietettyjen vuosien merkittävyyden ammattiin suuntautumisessa: kaikista perusjutuista on saanut otteen jo tuolloin. Taiteen omaksumisen lisäksi on kasvanut välttämätön ymmärrys vastuullisuudesta omaan ja ryhmässä tekemiseen, oivallus viestien herkkävaistoiseen aistimiseen sekä taito ja halu yhteisön rakentamiseen. Ja sekin, että ihastusta ei halata kädet nyrkissä.
Niin monen merkityksellistä jaksoa muistelevan kanssa joukolla hyvästelimme vuosia myöhemmin vanhan Kansankadun ympäristön ennen sen purkamista.
Lukion jälkeen 2008–2009 Ohtoselle mahdollistuu paikka Voionmaan opistolla. Kamerapainotteinen työskentely elokuvanäyttelijälinjalla osoittautuu tarjoutuvien tehtävien kannalta odottamattoman arvokkaaksi.
Seuraavaksi suojiinsa hänet sulkee Tampereen yliopiston teatterityön tutkinto-ohjelma. Maailmalle kuoriutuu vuonna 2015 belgialaisilla vaihto-opinnoilla (Koninklijke Academie voor Schone Kunsten eli Ghentin yliopiston kuninkaallinen taideakatemia 2014–2015) täydennetty ja jo useita työtilaisuuksia kokenut teatteritaiteen maisteri (TeM).
Jaakko, jota teinivuosina teatterisakissa Pikku Karhuksikin eli Ohtoseksi tituleerattiin, kuuluu siihen joukkoon, joiden kanssa pitkän historian jälkeen pidetään yhteyttä heidän valintojensa mukaisesti: käydään katsomassa esityksiä, näyttelyitä, kokemassa kirjan- ja levynjulkaisuja, konserteissa, ruokailemassa, tärkeissä juhlissa tai tapaamassa muuten vain. Niinpä poimin tähän Kaikki synnit -sarjakokonaisuuden, Hotel Swan Helsingin ensimmäisen kauden ja Hamsterit-elokuvan lisäksi ne esitykset, joiden yleisöksi on ollut mahdollista päästä. Runsas ja päivittyvä ansioluettelo löytyy vaikkapa Näyttelijäliiton sivuilta.
Miki Liukkosen tekstin pohjalta Oxi Koskelaisen ohjaama Tornado (2014) oli Jaakon oululaiseen omakotitaloon toteutettu monologi. Rooli on kotibileiden Meikä, jonka yleisön leppoisasti vastaanottaneesta hahmosta paljastuu tuntien kuluessa traaginen menneisyys. Ennen kokematon toteuttamistapa vaati useita bilekertoja, viimeisen näyttelijän 25-vuotispäivänä.
Meriteatterin vierailu Eikä merta enää ole – kotimatkan laulu (2015) Tampereen Telakalla oli lyyrinen ja kaihoisa kokonaisuus katoavasta ajasta Turun saaristossa, johon ympäristöön se alun perin on tehtykin.
Surullisen Skavabölen pojat -näytelmän Tampereen Teatterin tulkinnassa (2015) Jaakolla on esityksen näkökulmahenkilön, veljeskaksikon vanhemman eli Rupertin rooli. Turun linnaan rakennetussa Grus Grus -teatterin mielenkiintoisessa vaellusdraamassa Hamlet (2016) Jaakko oli nimiroolissa.
2017 oli mahdollista nähdä Tampereella Teatteri Siperian ilmastonmuutokseen kantattava Eikä kukaan meitä enää etsi, Helsingissä Korjaamolla Meriteatterin Maailman meri. Välivainion Tukikohdalla eli Tuksulla Oulussa esitettiin Oxi Koskelaisen ohjaama, oululaisten kirjailijoiden ja runoilijoiden teksteihin pohjautuva ja heitä esittävä väkevä kokonaisuus Raivon historia, jossa Miki Liukkosen päärooliin astui Annika Aapalahti, Juhani Siljoksi Arttu Kurttila, Kaarlo Kramsuksi Ohtonen ja Sara Wacklinin hahmoon Ilpo Heikkinen. Ohjaaja itse oli V. A. Koskenniemi.
Tässä vaiheessa ollaan jo siirrytty Merikosken Nuudelibaariin illansuulliselle.
1. Kun teinivuosina tuli ajoittain paniikkikohtauksia, jopa niin, että tuntemukset lähes rajoittivat tekemistä ja osallistumista, tilanteen voittaminen käänsikin näyttelemisen terapeuttiseksi.
2. Näyttelijäntyössä on haastavaa oppia kohtaamaan oman mielen rajat ja oivaltaa, miten pitkälle voi mennä.
3. Keskusteltiin myös ns. toisen opiskeluvuoden syndroomasta, jolloin ensimmäisen hämmentävän ja ylipursuavan kauden jälkeen usean tavoittaa lamaannuttava epävarmuus väärästä lokaatiosta. Iskee tunne omasta taitamattomuudesta, pelko rajojen löytymättömyydestä ja epäonnistumisesta.
4. Työssä on välttämätöntä tarkkailla koneen vauhtia. On vaarallista, ellei osaa jaruttaa.
5. Kehittyminen työssä etenee luontevimmin projektien taukojen aikana.
6. Irtipäästäminen oman egon turhamaisuudesta ja suorittamisesta rentoutumiseen ovat onnistumisia.
7. Väkinäinen pyrkimys miellyttää ei toimi. Kannattaa lakata miettimästä, mitä mieltä sinusta ollaan.
8. On tärkeää oppia viihtymään roolissaan ja nauttia siitä.
9. Näyttelijä haluaa mennä myös vaikeille alueille ja käsitellä haastavia, pinnalla olevia kysymyksiä.
”Olisi hienoa päästä vielä ulkomaille töihin ja saada omien vahvuuksien rooleja, monenoloisuutta erilaisissa genreissä”, Jaakko Ohtonen sanoo. On myös halu tehdä keskeisiä rooleja draamoissa, joissa olisi paljon tekstiä ja pitkiä kohtauksia, kuten tuotannoissa Game of Thrones tai Succession. Kiinnostusta näihin ei ole juurikaan vähentänyt kirjoitusprosessin kiireellisyydestä ja visuaalisen kulttuurin muutoksesta seurannut kohtausten lyheneminen.
Elokuva- ja televisionäyttelemisen haaste on sen teknisyys, Jaakko toteaa. Kohtausten vireyttä, emotionaalista tilaa ja omaa energiaa täytyy pitää yllä pitkienkin odottelujen aikana.
Hän on kiitollinen alusta saakka mahdollistuneista mielenkiintoisista rooleista alalla, jonka ennustettavuus on epävarma, toteaa iän ja kokemuksen syventäneen taitojansa ja toivoo näitäkin vaikuttavimpien roolien odottavan tulevaisuudessa, kuten lavatyöskentelynkin. Nyt eletään kameralle.
Töiden ennakoimattomuuteen tottuu ja väliajoilla voi tehdä esimerkiksi äänikirjoja, dubbauksia tai muuta äänityöskentelyä – vaikkapa aiemman Big Brother -sarjan tapaan. Jaakolla on audiovisuaalisen alueen Suomen agentti, Rakel Huikuri. Ulkomaisten tuotantojen casting toteutetaan yleensä ensi alkuun lähettämällä selftape, jonka perusteella tulee kuvauskutsu.
Jaakon elämänkumppani – tai mielitietty, joksi hän aikanaan meitä tutuiksi saatellessaan tulevan avopuolisonsa nimesi – Alma Hätönen on juontaja- ja esiintymistaustoineen hyvä ja ymmärtävä mediatulkki hämmentävissäkin kuvaustilanteissa.
”Minusta tulee isona rikas näyttelijä”, kerrotaan Jaakon eri lähteiden mukaisesti joko kaveri-, reissu- tai muuhun vihkoon dokumentoineen. Kannattaa varoa, mitä toivoo.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi Kaltiolle Mia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Vihreät niityt törmäyttää erilaisia vastakohtaisuuksia kuin hiukkaskiihdytin.” Mutta mitä Tenka Issakainen löysi tästä entisen kuurojen koulun kaksi kerrosta täyttävästä teoksesta?
”Kirjallisuuden, musiikin ja kuvataiteen vihjeiden maailma kiehtoo, pakottaa etsimään merkityksettömiäkin huomioita, pitää valppaana”, Matti A. Kemi kirjoittaa elokuvasta Sebastian.
Reijo Valta katseli perinteistä poikkeavan kotimaisen ensi-iltaelokuvan Parvet Kuopiossa. Leffa esittää paljon kysymyksiä mutta ei anna vastauksia yhteenkään.
”Järvelinin jäsentäminen on tehokasta, lennokasta ja sisällöltään kuluneen skedetrukin kaltaisesti tärähtänyttä ja omalaatuista.” Matti A. Kemi kritisoi kuitenkin Pölykolan pientä fonttia ja tiheää taittoa.
”Kirjoittajakaksikko avaa näkökulman, jonka valossa läntinen historian tulkinta on arvottanut esimerkiksi juuri transatlanttisen orjuuden pelkäksi maailmanhistorian alaviitteeksi.” Juhani Rantala luki Orjuuden arvet.
”Kirja on jäntevästi rakennettu tiiviiksi tietoa täynnä olevaksi kokonaisuudeksi”, Risto Kormilainen kirjoittaa Maaria Haikolan tietoteoksesta Kämppäemäntiä ja laivakokkeja.
Syyskuun lopussa Suomussalmella kokoonnuttiin kuudensille Pakko sanoa! -festivaaleille. Matkassa yleisön puolella oli myös Veikko Leinonen, joka vieraili festivaalilla ensimmäistä kertaa ja kirjaili vaikutelmiaan Kaltiolle.
Ensimmäinen ajatukseni oli epäusko. Kieltäydyin täysin uskomasta lukemaani ja Helsingin Sanomien taloustoimittajaa, joka sanatarkasti toisti energia-alan toimitusjohtajan innostunutta puheenvuoroa: ”Tälle […]
Lokakuisen sunnuntai-illan harmaus ropisee ikkunalautoihin. Jos voisi vain tuudittautua taiteeseen, lukea kirjoja, käydä konserteissa ja teattereissa, tuijotella näyttelyitä – nämä […]
Tämän numeron kansitaiteilija on kuvitteellinen [AlyÆŋ], jonka teoksia on esillä kulttuuritalon Valveen kahvila-ravintolan seinillä 10.11. saakka. [AlyÆŋ] syntyi vuonna 1997 […]
”Vaikka toteutus on rohkea, näytelmä jättää mieleen kädenlämpöisen tunnelman.” Oulun teatterin Ainoa kotini ei innoita Pete Huttusta ylistyslauluihin.
