Runot piiloutuvat metsänreunaan
Pauliina Haasjoki:
Promessa. Otava 2019.
Tunsin ennen tämän
arvostelun työstämistä Pauliina Haasjoen runotuotantoa
melko pintapuolisesti. Ehkä sen vuoksi koen tarpeelliseksi aloittaa
teksti viittaamalla toiseen taiteenlajiin ja taiteilijaan.
Helsinkiläisessä Galleria Huudossa on vielä tämän arvion
kirjoittamisen aikaan esillä Kasper Muttosen näyttely
Architecture of Climate Change, jossa luonnonilmiöt tai
niiden vaikutelmat ovat rajautuneet ihmisen rakentamien tilojen
sisään. Taiteidenvälisen tarkastelun hengessä Promessaa
voisi verrata myös Kiasman Yhteiseloa-luontonäyttelyn
töihin, mutta rajaan nyt tarkasteluni Muttosen teoksiin.
Promessa ei
käsittele suljetun tilan kokemusta samalla tavoin, mutta teemoissa
on yhtäläisyyksiä. Luonto tungetaan tai tunkeutuu tilaan, mutta
toisaalta avarat, ihmisen kosketuksen jälkiä omaavat tilat
täyttyvät sekä luonnon että ihmiselon vaikutelmista. Rakennusten
seinissä vilahtelee maan jälki, ja kun punamekkoinen lapsi putoaa
korkeaan ruohikkoon, syntyy luola, josta näkee ulos. Ollaan ehkä
aivan kulttuurin ja luonnon rajalla, maa on hoitamatonta, mutta ei
vielä metsässä. Luonnoneläinten ja lampaiden äänet sekoittuvat,
kasteluputket vaikuttavat todellisuuteen, keinovalot ja kiiltomadot
rinnastetaan, mutta samalla älyllinen epäilys hiipii kuvaan. Mikä
tuottaa kiiltomadon reaktiot?
Näissä siirtymissä
ja samanaikaisuuksissa on Muttosen rakennelmia vahvempi vaikutelma
inhimillisestä lämmöstä – vai pitäisikö sanoa
eläimellisyydestä – mutta ilman sanaan kätkeytyvää ankaruutta
tai yliampuvuutta. Luontoa ei ole täysin padottu. Mahdollisuus
hedelmälliseen vuorovaikutukseen on yhä olemassa. Side rakentuu
samankaltaisuuksien perustalle, ehkä luonnon ja sen eliöiden kanssa
jaetulle hämmennykselle, mutta vaatii herkkyyttä ja hiljentymistä.
Tämän vuoksi
viittaus Muttosen teoksiin tuntuu osuvalta. Niissä luonnonympäristö
näyttäytyy enää hetkittäisinä, erikoislaatuisina impressioina.
Kun näkee vaikutelman veden lainehdinnasta, voi kuvitella, että
jossakin oli joskus jokin merenkaltainen. Poissa on alkeellisen mutta
yritteliään kommunikaation mahdollisuus. Elävään ympäristöön
ei yritetä muodostaa edes kömpelön hämmentyneitä mutta
sellaisenaan aivan riittäviä siteitä.
Kommunikaation mahdollisuus voidaan aina herättää uudelleen:
sinertävä, sinertävä raita puiden välissä, leikattu aukko
paperiveitsellä viilletty taivaan liuska
käännetty postiluukku
silmät pystyasennossa, kurkistus sisältä ulos
Promessan alkupuoliskon luonnon ja kulttuurin rajoja piirtävät ja murtavat tekstit ovat kauttaaltaan mestarillisia, klassisella tavalla hallittuja ja oivaltavia. Haasjoen kielessä on herkkyyttä ja ymmärtäväisyyttä, mikä tekee olosuhteiden kritiikistä epäsuoraa ja vähemmän painostavaa.
Filosofiset teemat
syventyvät teoksen edetessä, mutta samalla alkupuolen vaikutelma
yhtenäisyydestä hivenen murenee ja jännite katoaa hetkeksi.
Pohditaan yötä, tähtiä, avaruutta, ääntä ja aineen
muovattavuutta. Teemojen tasolla mikään ei ole ennenkuulumatonta,
mutta hämmästelevä lähestymistapa ja pienen ja suuren tarkastelu
yhtäläisellä mielenkiinnolla saa kaiken tuntumaan tuoreelta ja
lievästi arvaamattomalta. Mikä mystinen ero on kastemadolla ja
ameeballa, kun jälkimmäinen jakautuneena kykenee jatkamaan
elämäänsä kahtena osana?
Enkelillä on kasvot taivasta kohti
ja käsivarret selkää kohti.
Hän kasvaa maasta
ja on kokonaan läsnä maanpäällisenä pilarina.
Runokuvat ovat paikoin petollisen selkeitä ja proosallisia mutta kadottavat nopeasti varmat perustansa. Miksen ole pohtinut tätä aiemmin, teos pakottaa kysymään. Miksi olen pitänyt luontosuhdetta itsestäänselvyytenä?
Maan sisään kasvavia patsaita.
Patsaat kiertyvät kuin kierrekorkit irti maasta.
Teoksen ytimenä
toimii ajatus promessoinnista, jossa ruumis hävitetään
tärisyttämällä (Promessassa korostetusti äänen avulla)
ja ympäristöystävällisesti. Tähän teoksen nimi viittaa: kyse on
lupauksesta, joka oikeuttaa paluun luonnon kiertokulkuun. Ihmiset tai
ihmisen luomat esineet eivät saa täydellisesti seurata lupauksen
viitoittamaa tietä.
Sulautuminen ei
tarkoita pelkkää sulautumista maahan. Tietyllä tapaa kaikki on
maata, avaruuteen asti. Hyvin usein Promessan teksteissä tähyillään
ylös. Oma mieleni assosioi sen rajattomuuden kuvaksi, jossa suurten
ja pienten prosessien samankaltaisuus hämärtää vertikaalisen
liikkeen suunnan.
Yhtäaikainen vieraantuminen sekä kuolemasta että elämästä näyttäytyy Promessassa esimerkiksi nopeina siirtyminä hälytysajoneuvoista kirkon tapulin kautta ruoka-annoksiin tai kuun vaiheisiin, joista kokonaisin vain vilahtaa taivaalla. Elottomasta aineesta luodaan täydellistä, eikä elämän keskeneräisyyttä huomioida.
Kattofreskopilvien takana on piilossa kuunsirppi
joka aina aloittaa niin varovaisesti;
pyöreimmät vaiheensa se juoksee läpi.
Onko tämä
poliittista runoutta? Se ei ole ensimmäinen ajatus, kun kirjan on
laskenut käsistään. Vaivihkainen ja abstrakti manifesti luonnon
luonnollisten prosessien puolesta se saattaa olla, sillä Haasjoelle
luonnon ajatus kytkeytyy usein erilaisiin prosesseihin, joita hän
ajoittain kääntelee ovelasti ympäri. Poretabletin nauttineesta
ihmisestä voitaisiin louhia ylimääräisiä mineraaleja:
tämänkaltaiset mielikuvat eivät ole ankaran aatteellisia mutta
pakottavat ajattelemaan. Niitä ei miellä yhteiskuntakriittisiksi.
Ihmetys saattaa olla ylikäytetty sana Haasjoen tekstien arvioissa,
mutta vilpittömän ihmettelevä pohdinta kuvaa ilmaisua hyvin.
Ilmastonmuutokseen
liittyvä katastrofinpelko ei tekstissä näy. Paikoin lukija jää
odottamaan edes yksittäistä suorempaa huutoa, joka särkisi teoksen
pinnan. Sitä ei tule. Samoin vaille jatkoa jää alkupuoliskon
mainio eläinoikeustietoinen saarna, joka on ilmaisultaan suora mutta
ei yliampuva tai yksinkertainen. Tämä ei ole välttämättä
kriittinen kommentti. Mielestäni ansiokas teos on jo asettunut
osaksi kirjallisuushistoriaa. Joidenkin jaksojen puolimelankolinen
kokonaissävy tuo silti mieleen vallitsevan tilanteen: Onko jo
myöhäistä? Toivottavasti ei, ja toisaalta ilmaisun hienovaraisuus
ja omanlaisensa ylivirittyneisyys, jossa jo yhden lauseen muuttaminen
voisi rikkoa jotakin, ovat Promessan keskeisiä ansioita.