Kenneth Mikon valokuvista ja Pasi Pikkupeuran kirjoittamista teksteistä koostuva näyttely”Sandarmoh” oli esillä Rovaniemen pääkirjaston aulassa 2.–15.3.2020 ja sen jälkeen Haaparannan Café Haparandassa 17.3.–15.4. Julkaisemme tässä näyttelyn tekstit sekä osan kuvamateriaalista.
Sandarmoh
on hiekkainen mäntykangas kaksitoista kilometriä Karhumäeltä
(Medvežegorsk) etelään Venäjän Karjalassa. Sinne on haudattu
Stalinin terrorin
uhreja, suomalaiset yliedustettuina. Sanotaan, että haudat
löydettiin 1997 – tietenkin teloittajat ja haudankaivajat ovat ne
tienneet, paikallisetkin. Alueella on noin 9 500 ruumista,
kuuttakymmentä kansallisuutta: venäläisiä, suomalaisia,
karjalaisia, ukrainalaisia, juutalaisia. ”Viimeistään
joukkohaudassa maailman proletariaatti yhtyy”, totesi Aatami
Kuortti, yksi
kolmestakymmenestäkahdeksasta – vuoteen 2003 mennessä kirjana
ilmestyneestä – suomalaisesta Gulag-muistelijasta.
Sandarmohissa
on ehkä 4 500 läheisen Vienanmeren kanavan rakentajaa, suuri osa
heistä lienee kanavan pohjalla, rantavalleissa tai lähimetsissä.
Karhumäellä vangit riisuttiin alusvaatteisilleen, kädet ja jalat
sidottiin, kasattiin auton lavalle, vietiin teloituspaikalle ja
ammuttiin. Nyttemmin ihmiset ovat tehneet muistomerkkejä uhreille.
Monesti ne ovat omatekoisia ja tuovat inhimillisyyttä synkeään,
surun leimaamaan metsikköön. Aavemaisuutta luovat hautojen
valokuvat, monet emaloituja – perinteinen venäläinen tapa.
Monille kansallisuuksille on muistopaadet, ei Suomen valtiolta
suomalaisille kuitenkaan. Karjalan tasavalta pystytti 1993
graniittikiven, jossa lukee: ”Ihmiset, älkää tappako
toisianne”.
Kaikkia
Itä-Karjalan joukkohautoja ei ole löydetty. Yksi tunnetuista on
Puudosissa Äänisen itärannalla. Suomalaiset loikkarit sijoitettiin
sinne kauemmaksi rajasta surkeisiin oloihin, vainoharhainen
diktatuuri pelkäsi heidän olevan vakoojia. Suomalaisia oli
Petroskoin politiikan ja kulttuurin johtopaikoilla ja myös
esimerkiksi lehdistössä, radiossa, kustantamossa, rakennuksilla ja
suksitehtaalla. Monet likvidoitiin ja haudattiin Punaiseen Männikköön
Petroskoin eteläpuolelle. Siellä on 1 196 teloitettua, joista 560
suomalaista, 432 karjalaista, 136 venäläistä ja 48 muita
kansalaisuuksia.
Pietarin
lähellä Levashovon metsässä on suuri joukkohautojen keskittymä,
jossa arvioidaan olevan jopa 40 000 ruumista, joista ehkäpä
toistakymmentätuhatta suomalaista. Sinne lähetettiin hävitettäväksi
Muurmannin, Inkerin ja Pietarin suomalaisia.
Tietenkin suomalaisia Stalinin terrorin uhreja on pitkin Venäjänmaata – esimerkiksi Uralilla paljon, osa vanhoissa kaivoskuiluissa.
Gulag
Lyhenne
Gulag tarkoittaa alunperin pakkotyöleirejä johtavaa hallintoa,
myöhemmin se on laajentunut kuvaamaan Neuvostoliiton
sortojärjestelmää yleensä: teloituksia, kulakkien hävittämistä,
keinotekoisia nälänhätiä. Kansoja siirreltiin: inkerin- ja
muurmanninsuomalaisia, Krimin tataareja, turkkilaisia, armenialaisia,
azereita, kreikkalaisia, inguušeja, korealaisia, bulgaareja, Volgan
saksalaisia, tšetšeenejä, virolaisia, puolalaisia, liettualaisia,
latvialaisia, kalmukkeja…
Moni
suomalainen teloitettiin jo ennen kuin hän leirille joutui.
Kuulustelut olivat paitsi brutaaleja myös absurdeja. Monesti
tapettavien määrä oli ennalta sovittu – mitään kuulusteluja ei
olisi tarvittu. Suomalaisia syytettiin usein vakoilusta:
kuulustelija: ”Kuka on yhteyshenkilönne Suomessa?” Vanki:
”Johan Ludvig Runeberg.” Kuulustelija: ”Missä
tapaatte?” Vanki: ”Esplanadin puistossa Helsingissä.”
(Viittaa tietenkin kansallisrunoilija Runebergin (1804–1877)
patsaaseen.) Vakoilupöytäkirjat piti allekirjoittaa, eräs vanki
kirjoitti nimekseen ”Tehty Juttu”, mitä venäläinen
kuulustelija ei varmaan ymmärtänyt.
Vainot liitetään usein Staliniin, muttei Leninilläkään ollut mitään väkivaltaa vastaan. ”Proletariaatin vallankumouksellinen diktatuuri on valtaa, johon on päästy ja jota ylläpidetään proletariaatin porvaristoa vastaan käyttämän väkivallan avulla, valtaa, jota mitkään lait eivät koske” kirjoitti hän 1919. Alan ihmisille ilmestyi oma lehtikin nimeltä Krasnyi Terror, Punainen terrori.
Suuri
Terrori ajoittui vuosiin 1937–1938. Kun O.
W. Kuusinen kokosi Terijoen hallitusta
talvisodan aikana, ongelma oli, että melkein kaikki pätevät oli
tapettu. Laajimmillaan Gulag oli 50-luvun alussa ennen Stalinin
kuolemaa. Gulagissa kuoli ehkä 20 miljoonaa – tarkkaa lukua ei
tiedä kukaan. Ne jotka leireiltä selvisivät, kärsivät
monenlaisista vaivoista: pölykeuhkoista, säteilysairauksista,
traumaperäisestä stressistä. Raajoja amputoitiin erityisesti
pohjoisen kaivoksiin joutuneilta. Asioista ei voinut puhua, ainakaan
julkisesti, mikä lisäsi ahdistusta.
Toisin kuin natsien keskitysleireiltä, Gulagista ei juuri ole dokumentaarista tai muunkaanlaista filmimateriaalia. Leirit ovat lahonneet taigalle, tundralle ja kaukaisille aroille. Tavallaan Gulag on läsnä: vangit rakensivat suuren osan Venäjän teistä, rautateistä, kanavista, padoista ja kaupungeista. Aiheesta voi lukea Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen matkakirjasta Luiden tie, joka on myös kirja muistamisesta. Gulagia ei ole paljoakaan muisteltu eikä kukaan ole joutunut siitä vastuuseen.
Suomalaisia
kuoli Gulagissa lähteestä riippuen 12 000–30 000. Nyt vasta
Kansallisarkisto suunnittelee tutkimusta. Suomen Kirjallisuuden seura
kerää muistitietoa – taitaa olla vähän myöhäistä?
Jälkipolvilla voi tietenkin olla jotain lisättävää.
Kansallismuseossa on keväällä 2020 tärkeä aiheeseen liittyvä
näyttely Inkeriläiset – unohdetut
suomalaiset.
Venäjänsuomalaiset
Inkeriläiset.
Ruotsi sai Stolbovan rauhassa 1617 Inkerinmaan ja sinne alkoi muuttaa
väkeä Suomesta. Alueella asuneet inkerikot ja vatjalaiset taas
siirtyivät suurin joukoin Sisä-Venäjälle Tveriin pakoon
pakkokäännytystä luterilaisuuteen. Pietari
Suuren valloitettua Inkerin asukkaista
tehtiin maaorjia, sitä jatkui vuoteen 1861, josta alkoi kulttuurin
nousu: kouluja, kirjastoja, kuoroja, lehtiä, opettajaseminaari.
Kommunismi
ei saanut suosiota talonpoikaisten inkeriläisten parissa.
Kollektivisointi ja kulakkien likvidointi merkitsi lopun alkua.
Inkeriläiset karkotettiin esimerkiksi Novgorodiin, Uralille ja
Siperiaan. Kuolassa heitä oli mm. pakkotöissä viemäreiden
puhdistajina. 1900-luvun alkupuolella inkerinsuomalaisia oli 144 000,
loppupuolella puolet vähemmän. Voi puhua kansanmurhasta. Jari
Tervo on kirjoittanut aiheesta
merkittävän romaanin Matriarkka
(2016). 1990-luvulta lähtien inkeriläisiä on muuttanut Suomeen,
kun presidentti Mauno Koivisto
soi heille sen mahdollisuuden.
Pietarinsuomalaiset.
Kun Suomi oli osa Venäjää, oli Pietari suurin suomenkielinen
kaupunki. Sinne mentiin muutamaksi vuodeksi tai loppuelämäksi.
Suomalaisia oli paljon esimerkiksi piikoina, ajureina, suutareina,
nokikolareina ja Fabergén kultaseppinä. Moni säätyläinen ja
aatelismies teki hienon uran. Pietarinsuomalaisia olivat muiden
muassa näyttelijä Ansa Ikonen,
kuvittaja Rudolf Koivu ja
marsalkka Gustaf Mannerheim.
Useimmat muuttivat vallankumousta pakoon Suomeen.
Punasuomalaiset.
Lähtivät pakoon hävittyä sisällissotaa tai sitten aatteen
vuoksi. Monille avautuikin ura Itä-Karjalassa – tulijat olivat
jonkin verran sivistystä saaneita tai ainakin lukutaitoisia, mitä
suurin osa alueen venäläisistä ja karjalaisista ei ollut.
Petroskoista venäläinen yläluokka oli paennut länteen, jos oli
älynnyt, tai istui jo leireillä.19 30-luvun puolivälissä alkoi
etninen vaino, joka ulottui jopa suomenkieleen, joka oli nyt
porvarillista. Sitä alettiin sovjetisoimaan, ei esimerkiksi enää
saanut kirjoittaa ”Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton
perustuslaki” vaan ”Sosialististen Sovettirespublikkojen
Liiton konstitutsio”. Vieläkin pitemmälle mentiin, kehitettiin
kieli, jota nimitettiin luojansa mukaan Bubrichin karjalaksi. Se oli
kyrillisillä kirjaimilla kirjoitettu suomen, karjalan ja venäjän
sekoitus, jota kukaan ei ymmärtänyt ja joka kuoli omaan
mahdottomuuteensa parissa vuodessa.
Suomalainen
kommunistieliitti ja älymystö puhdistettiin melko perusteellisesti,
erityisen synkkä kohtalo oli ”punaupseereilla”.
Neuvostoliittoon loikkasi myös suomalaisia, jotka eivät olleet
aatteesta kiinnostuneita: Suomessa oli lama ja Neuvostoliiton
saavutuksia mainostettiin, eikä vain vasemmistolehdissä. Muuton
syynä olivat myös muilutukset ja poliittinen painostus, esimerkiksi
vapautuneet punakaartilaiset saattoivat valita Neuvosto-Karjalan.
Ehkäpä 15 000 loikkasi. Heihin ei luotettu, osa joutui esimerkiksi
Nivan rakennustyömaalle alkeellisiin oloihin Kuolassa, osa Äänisen
taakse tai Siperiaan.
Amerikansuomalaiset.
Tuhansia suomalaisia muutti USA:sta ja Kanadasta Neuvosto-Karjalaa
rakentamaan, ensimmäiset jo 1920-luvun alussa, mutta suurin osa
30-luvun alussa. Heitä asettui ammattimiehinä myös muualle
Neuvostoliittoon, esimerkiksi Donbassille ja Nizhni Novgorodiin. Noin
20–40 % onnistui palata. Osa osti paluulipun heti Petroskoin
rautatieasemalle tultuaan. Toisaalta he olivat etuoikeutettuja,
aluksi, oli omat kaupatkin. Joidenkin mielestä se oli kiusallista,
oltiinhan tultu tasa-arvoista yhteiskuntaa luomaan.
Amerikansuomalaisten
kohtaloista voi lukea Mayme Sevanderin
ja Vieno Zlobinan
eloisista muistelmista. Kuuluisa Säde-kommuuni tuhottiin
täydellisesti, esimerkillisessä, eniten koneistetussa Matroonan
”metsäpunktissa” on amerikansuomalaista rakennuskantaa ja
tulijoiden jälkeläisiäkin. Heitä oli 90-luvun alussa Karjalassa
jäljellä muutama sata, joista sittemmin osa on ”paluumuuttajina”
tullut Suomeen, missä eivät luultavasti olleet koskaan käyneetkään.
”Isän olisi ollut parempi pysyä paikallaan, eikä lähteä
hoopoilemaan tänne”, eräs jälkeläinen toteaa. (”Hoopoilla”
tulee varmaan amerikanenglannin hobo-sanasta, joka tarkoittaa
maankiertäjää.)
Muurmanninsuomalaiset.
Pohjois-Suomesta on vuosisataista muuttoa Kuolaan. Kun M.
A. Castrén tapasi saamelaisia
Kantalahden pohjoispuolella 1842, he olivat suureksi osaksi
suomalaisperäisiä ja kieli turmeltunutta. Laajempi muutto
käynnistyi 1860-luvun nälkävuosina. Keisari lupaili pioneereille
etuja, mutta ne jäivät usein saamatta. Samuli
Paulaharjun mukaan Kuolassa asui
1900-luvun alussa noin 15 000 ihmistä, joista ehkä 2 000
suomalaista. Muurmannille jäi myös ennen vallankumousta
valmistuneen Muurmannin radan suomalaisia työläisiä ja
”Läskikapinaan” osallistuneita.
1920-luvulla
sanottiin suomalaisia asuvan viidessäkymmenessä paikassa, heillä
oli 24 koulua ja kaksi lehteäkin. Kirkon kanssa oli vaikeuksia.
Rakentamista varten kerättiin rahaa, mutta kassanhoitaja – eräs
herra Bergström
Haaparannalta – häipyi niiden kanssa Amerikkaan. Kun kirkko
viimein valmistui, jo kohta bolsevikit nousivat valtaan ja tekivät
siitä puoleksi koulun, puoleksi klubin. Muurmanninsuomalaiset
pakkosiirrettiin ja arviolta 80–85 % tästä aikoinaan
elinvoimaisesta kansanryhmästä tuhoutui. Kulttuurista jäi jäljelle
lähinnä Sven Lokan
taulut ja kirjat.
Siperiaan
karkotettiin tsaarinaikana suomalaisia, esimerkiksi 1826–1888
Suomesta ja Inkeristä 3 321 henkeä. Siperiaan muodostui suomalaisia
kyliä kuten Helsinki. Osa kutsui itseään ”korlekoiksi” –
mahdollisesti karjalaista tarkoittavasta sanasta – eivätkä
tienneet, miten olivat Siperiaan päätyneet. Jotkut muuttivat sitten
Neuvosto-Karjalaan. Jonkinlaista innostusta oli aikoinaan muuttaa
Suomen Suuriruhtinaskunnasta Kauko-Itään, tästä on muistona
Amurin kaupunginosa Tampereella. Ruotsalaisen Nobelin tehtailla
Bakussa oli paljon suomalaisia.
Kohtaloita
Lauri
Letonmäki syntyi 1886 Tampereella, isä
kapteeni. Opiskeli Helsingin yliopistossa, mutta vallankumousinnostus
vei mukanaan. Kansanedustaja, sisällissodassa punaisten johtajia.
Pakeni Venäjälle 1918. Moskovassa perustamassa Suomen Kommunistista
Puoluetta Yrjö Sirolan ja
O. W. Kuusisen kanssa. Pontevaa runoutta uuden isänmaan puolesta:
Koskaan ei sortua saa / työläisen,
talonpojan maa, / koskaan ei sammua voi / punaisen tähtemme koi.
Tämä lukee myös hänen hautakivessään.
Petroskoissa
Letonmäki toimi apulaisoikeusministerinä, suomalaisen
opettajaopiston lehtorina, Punaisen Karjalan päätoimittajana,
kustantamo Kirjan marxilaisen osaston johtajana ja Leninin
suomennosten tarkastajana yhdessä kuuluisan sosialistin Kullervo
Mannerin kanssa, joka oli myös
Suomesta paennut. Kirjoitti Karjalan historian, kehitti sosialismiin
sopivia uudissanoja kuten ”iskuruus” ja ”lenturuus”.
Suomensi Goethea, Heinea ja Petöfiä. Syytettiin nationalismista,
erotettiin Venäjän Kommunistisesta Puolueesta, hirttäytyi pian
tämän jälkeen Petroskoissa marraskuussa 1935.
Vaimo
Maria os. Kurkela
oli myös ollut kansanedustaja Suomessa, Petroskoissa lastentarhan
opettaja. Teloitettiin siellä 15.11.1937.
Lauri
Luoto syntyi Hämeen maaseudulla,
muutti nuorena USA:han, palasi osallistumaan sisällissotaan, pakeni
1918 Venäjälle. Soti Koltšakin valkoarmeijaa vastaan Siperiassa.
Kirjoitti
Suomen sisällissodasta kehuttuja kirjoja, ne julkaistiin
Yhdysvalloissa 1920-luvulla, mikä myöhemmin oli raskauttava tekijä.
Sai vaikutteita Zacharias Topeliukselta
ja Santeri Ivalolta,
teki myös kokeilevaa proosaa. Kun sosialistisesta realismista tuli
30-luvun alussa ainoa hyväksytty tyyli, syytettiin porvarillisesta
psykologisoinnista, mystiikasta ja marxilaisuuden puutteesta.
Erotettiin Kirjailijaliitosta ja puolueesta 1935. Yritti saada
muuttolupaa Suomeen; vain vaimo ja poika olisi hyväksytty.
Kuulusteluissa myönsi (kidutettuna?) haukkuneensa
neuvostojärjestelmää mutkan kautta kehumalla amerikansuomalaisten
Säde-kommuunia kirjassaan Lakeuksien
Aunus (1933). Ja että
musiikkinäytelmänsä Herra Melperi
lähtee sotaan todellakin oli
pornografinen. Teloitettiin Petroskoissa 9.2.1938.
Antti
Tuurin Ikitie-romaanin
(2017) kolhoosin esikuvana on juuri Säde. Tuuri ja kirjasta elokuvan
tehnyt AJ Annila
halusivat järjestää yksityisnäytöksen viimeiselle elossaolevalle
”sädeläiselle”, lähes satavuotiaalle Vieno
Zlobinalle, joka asui pojanpoikansa
luona Viron Otepäässä. Oltiin huolissaan: kestäisikö vanhus
väkivaltaiset kohtaukset? ”Kyllä täytyy pystyä katsomaan kun
on sen pystynyt elämäänkin”. Hänen kanadansuomalainen isänsä
Elis Ahokas oli
teloitettu Aunuksessa 4.2.1938.
Katri
Lammi ja Jukka
Ahti oli suosittu laulajakaksikko
amerikansuomalaisten keskuudessa, he myös levyttivät paljon, Ahti
työväenlauluja ja operettisävelmiä, Lammi valsseja ja
foxtrotteja. Suurilla levymerkeillä oli siirtolaisosastot, paras
eurooppalainen musiikki julkaistiin 1920-luvulla usein USAssa.1930
pariskunta esitti päärooleja Sirkusprinsessassa
New Yorkin Harlemissa Työn Temppelin – mahtava suomalaisen työväen
saavutus – lavalla. Jo seuraavana vuonna he olivat Petroskoissa,
jossa esiintyivät Suomalaisessa teatterissa ja radiossa.
Kauhunpäivänä 21.7.1938 Lammi pakotettiin muiden mukana auton
lavalle, lähdöstä tuli legenda: seisten, kuuluvalla äänellä,
teatterin rooliasuun pukeutuneena hän lauloi kuuluisan venäläisen
laulun ”Laaja on mun synnyinmaani”. Se kertoo kauniista
suuresta maasta, jossa on tilaa hengittää.
Matka
vei Äänisen karulle Kalkkisaarelle, jossa louhittiin myrkyllistä
sammumatonta kalkkia. Olot olivat alkeelliset, osa asui
hevospilttuissa. ”Ei edes puuta johon hirttäytyä.” Lammi
oli ainut, jonka onnistui saarelta paeta. Ensimmäinen naispuolinen
suomalainen iskelmätähti kuoli katkeroituneena Laatokan Valamon
vanhainkodissa 50-luvulla, hautapaikka ei ole tiedossa.
Jukka
Ahti, joka oli USAssa levyttänyt muun muassa vallankumousmarssin
”Vapaa Venäjä”, teloitettiin Petroskoissa 26.2.1938.
Jahvetti
Moilanen syntyi 1881 Viipurissa Frans
Myyryläisenä. Töihin jo lapsena,
kohosi työnjohtajaksi savotoilla ja osuuskaupan hoitajaksi
Kainuussa. Sanavalmis, teatterista kiinnostunut. Vaati suuressa
kansankokouksessa Suomussalmella Suomea itsenäiseksi ja Itä-Karjalaa
siihen liitettäväksi. Kajaanin punakaartin johtajia, joutui
vankilaan, josta karkasi. 1920 Venäjälle, toimi politrukkina ja
turvallisuuspoliisissa.
Moilanen
tunnetaan ”Läskikapinan” johtajana. Seisoi lihalaatikon
(ruotsinkielen ”fläsk”, sianliha, läski) päällä
puhuessaan. Tuli joukkoineen lietsomaan kapinamieltä Itä-Lapin
savotoille ja saikin kannatusta: olot olivat ankeat ja palkka pieni.
Suurempaa kansannousua ei syntynyt, palasi takaisin Vienaan monta
rekikuormaa varastettua tavaraa ja kolmattasataa henkilöä mukana,
joista osa palasi pian Suomeen.
Alunperin
tarkoitus oli koukata Kuusamon kautta, päästä ”heimosotureitten”
selustaan. Siellä suomalaiset olivat tekemässä Suur-Suomea:
unelmoijia, seikkailijoita, ”veneerisiä puoliherrasmiehiä”
(Ilmari Kiannon ilmaus).
Vienan kansa ei innostunut, Toivo
Antikainen hiihtojoukkoineen oli
vastassa. Operaation oli suunnitellut punaupseeri Eino
Rahja, joka myös kirjoitti aiheesta
julistuksen ja otti paraatin vastaan Vienanmeren rannalla.
”Läskikapinan”
ryöstely kohdistui metsäyhtiöihin, valtion laitoksiin, kauppoihin
ja varakkaisiin taloihin, köyhät jätettiin rauhaan, verta ei
vuodatettu. Jotkut pitivät Jahvetti Moilasta eräänlaisena Robin
Hoodina, Suomen lehdet kylläkin kirjoittivat
bolševikki-rosvojoukosta. Moilanen teloitettiin Petroskoissa
8.5.1938.
Eino
Rahja syntyi 1885 Kronstadissa, Pietarin edustan linnoitussaarella.
Isänsä oli muuttanut sinne Pohjois-Pohjanmaan Kalajoelta. Rahja
toimi paitsi Leninin henkivartijana myös salakuljettajana,
rahanväärentäjänä ja lopuksi Puna-armeijan kenraalina. Alunperin
hän oli sorvari. Rahja edusti suomalaispunikkien sotaisinta laitaa
ja oli myös turvallisuuspoliisin miehiä, mikä mahdollisti
tovereiden likvidoinnin. Alkoholisoitui, tuomittiin teloitettavaksi
1935, ehti kuolla keuhkotautiin. Tuomiosta huolimatta sai
sankarihautajaiset, leposija Pietarissa Aleksanteri Nevskin
hautausmaalla. Rahjan mukaan on nimetty pieni taajama Pietarin
liepeillä.
Eino
Rahjan yhtä kiivas Jukka-veli
loukkaantui vakavasti Viipurin edustalla kun oli junalla tuomassa
aselastia Suomen sisällissodan kapinallisille. Loppunsa koki
”Kuusisen klubin murhissa” Leningradissa,
suomalaiskommunistien keskinäisessä välienselvittelyssä, missä
tuli yhteensä kahdeksan vainajaa, puolet alkuperäisen Suomen
Kommunistisen Puolueen perustajia.
Yksi
amerikansuomalaisten innokkaimmista värvääjistä oli Oscar
Corgan (alunperin Kurkinen)
Haaparannan Nikkalasta. USA:ssa hän toimi Työmies-lehden
johtajana ja osuuskauppamiehenä, suomalaisethan olivat alan
pioneereja. Corgan oli Karjalan teknisen avun viimeinen johtaja ja
lähti itse muuttajien perään viisilapsisen perheensä kanssa,
Petroskoihin tultiin Vappuna 1934. Noin 6 500 amerikansuomalaista
muutti Karjalaan, syinä aate, työttömyys ja seikkailumieli.
Tuomisina valuuttaa, autoja, traktoreita, tiilitehdas, työkaluja,
tietotaitoa ja muotivirtauksia, kuten jazz.
Oltiin
innoissaan, kotiin jääville kirjoitettiin: ”Toverit! Olemme
lähdössä maahan, missä seisoo sankarillinen työn jättiläinen,
toisessa kädessään vielä hurmeinen miekka, jolla se on lyönyt ja
lyö maahan lukemattomat vihollisensa, toisessa kädessään
muurauslasta, jolla se luo ennennäkemättömällä sankaruudella ja
työtarmolla uutta, onnellisempaa yhteiskuntaa…”
Corgan
päätyi Uhtualle kirjakaupan johtajaksi. Häntä syytettiin
nationalismista ja Pjotr Irklisin
kirjasen myynnistä. Toverin Irklis oli vielä äsken ollut
kunnioitettu Karjalan johtaja, nyt kansanvihollinen odottamassa
teloitustaan. Ehkä metsäperän Uhtualla ei oltu pysytty Petroskoin
ja Moskovan äkkikäänteissä mukana?
Oscar
Corgan teloitettiin Sandarmohissa 9.1.1938. Vaimo Katri
(os.
Alalauri Lumijoelta) nälkiintyi pahoin
pakkotyöleirillä ja kuoli pian sieltä päästyään. Tytär Mayme
Sevander on kirjoittanut monta
ansiokasta kirjaa amerikansuomalaisten surkeasta kohtalosta
Neuvosto-Karjalassa, muutti synnyinmaahansa Yhdysvaltoihin kun sai
siihen tilaisuuden.
Albert
”Red” Lonn (alunperin Lönn)
– mies joka vei baseballin Neuvostoliittoon! Red syntyi
kaivoskaupungissa Wyomingissa, josta perhe muutti Detroitiin. Red
innostui baseballista ja tutustui jopa legendaariseen Babe
Ruthiin, jonka signeeraama pallo oli
kallis aarre.
Kun
lähdettiin 1932 Neuvosto-Karjalaan, otettiin tietenkin pelivehkeet
mukaan. Pian baseball-buumi valtasi Petroskoin, parhaimmillaan
kaupungissa oli viisi miesten ja kaksi naisten joukkuetta.
Nöyryytettiin
milloin moskovalaisia, milloin esimerkiksi kuuluisalle bolševikille
Frunzelle
omistetun sotakoulun joukkuetta. Pelit käytiin usein Kustaa Rovio
-stadionilla, yleisöä saattoi olla tuhansia. (Kustaa
Rovio, Karjalan kakkosmies Gyllingin
jälkeen, teloitettiin 21.4.1938,
sotakomissaari Frunze jo 1926.) Moskovassa Petroskoin hemaisevat
cheerleaderit herpaannuttivat pääkaupungin pelaajat. USA:sta oli
muitakin kuin suomalaisia idealisteja muuttanut Neuvostomaata
rakentamaan ja he tietenkin tunsivat pelin.
Baseball
levisi melko laajalle Jerevania myöten. Peliä – kuten pesäpalloa
Suomessa – pidettiin hyvänä sotakoulutuksena, sehän valmensi
heittämään kranaatteja. Puna-armeijalla ja
turvallisuuspoliisillakin oli omat joukkueet.
Red
Lonn sai kymmenen vuoden leirituomion ja sen päälle viisi vuotta
karkotusta. Hän säilyi hengissä ehkä hyvän kunnon, valoisan
elämänasenteen ja sähköinsinöörin taitojen ansiosta. Tai vain
sattumalta. 1956 Lonn pääsi palaamaan Karjalaan, perhe asettui
Suojärvelle. Red oli kätevä käsistään, rakensi itselleen auton
ja taloonsa keskuslämmityksen. Vaimo, kanadansuomalainen Dora,
opetti koulussa englantia. Pidettiin erityisiä päiviä, jolloin
sain puhua vain englantia. Perheessä käytettiin sujuvasti sekaisin
suomea, englantia ja venäjää.
Kun
baseballia alettiin 80-luvun loppupuolella elvyttää, kutsuttiin Red
Lonn apuun. Hän kylläkin arveli, että venäläisillä olivat
menneet baseball ja softball sekaisin. Viimeisenä elinvuotenaan 1988
Red oli kunniavieras Neuvostoliitto–USA-ystävyysottelussa
Moskovassa. Albert Lonnin kuoleman jälkeen vaimo ja tytär muuttivat
Suomeen, kun muuttolupia sai jo helpommin.
Edvard
Gylling syntyi porvarisperheeseen, kävi koulua Otto
Wille Kuusisen kanssa, väitteli
tohtoriksi, tilastotieteen dosentti Helsingin yliopistossa,
eduskunnan jäsen. Kapinassa punaisten kärkikaartia, pakeni
Tukholmaan. Lenin pyysi Karjalan johtajaksi, jossa toimessa
menestyikin, joidenkin mielestä ehkä liiankin hyvin. Ilmeisen
pidetty, Petroskoin (Petrozavodsk) nimeä ehdotettiin muutettavaksi
Gyllingradiksi. ”Hyvin arvovaltainen mies”, kuvaa
kirjailija Urho Ruhanen
muistelmissaan. Oli tietenkin tietoinen ihmisten epäinhimillistä
kohtelusta. Viisitoista vuotta Karjalan johdossa.
Gylling
oli paitsi sosialisti myös suomenmielinen ”Punainen Fennomaani”
ja opetteli jopa karjalaa. Monet Neuvostoliittoon paenneet
haaveilivat sosialistisesta Suur-Suomesta, johon kuuluisivat Suomen
ja Itä-Karjalan lisäksi Pohjois-Ruotsi ja -Norja. Gylling
teloitettiin Kommunarkassa Moskovan liepeillä 14.6.1938. Vanha
aatetoveri Kustaa Rovio on haudassa siellä myös. Vaimo Fannyos. Achrén
kuoli Karagandan leirillä 6.9.1944.
Suuri
Selviytyjä. Harmaa Eminenssi. Ainoa suomalainen, joka on haudattu
Kremlin muuriin. ”Kansainvälistä kuuluisuutta saavuttaneiden
kommunistien joukossa oli miesvainajani Otto W. Kuusinen
arvoituksellinen ilmiö” aloittaa Aino
Kuusinen muistelmansa.
OWK
oli kyläräätälin poika Keski-Suomesta. Uskovainen, isänmaallinen,
kirjoitti runoja. Hyvä koulussa, luokkatovereina Edvard Gylling ja
valtiopäivämiehen poika Sulo
Wuolijoki, johon tutustuminen johti
poliittiseen heräämiseen. Opiskeli filosofiaa ja taideaineita,
filosofian kanditaatti 1905. Samana vuonna perusti Gyllingin ja
Wuolijoen kanssa ylioppilaiden sosialidemokraatisen yhdistyksen,
liittyi sosialidemokraattiseen puolueeseen ja alkoi perehtyä
marxilaisuuteen. 1908 eduskuntaan, jossa vastusti esimerkiksi
venäläistämistä. Punaisten johtajia sisällissodassa, joiden
perustuslaki on suureksi osaksi OWK:n kirjoittama.
Pakeni
Neuvosto-Venäjälle, alkoi bolševikiksi, oli perustamassa Suomen
Kommunistista Puoluetta Moskovassa 1918. Ajautui erimielisyyksiin
puheenjohtaja Kullervo Mannerin
kanssa: Kuusinen voitti, Manner kuoli pakkotyöleirillä.
OWK
toimi pitkään kommunistisen internationaalin johtajistossa.
Terijoen nukkehallituksen pääministeri, jonka jälkeen
Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan johtaja 1940–1956. Siitä
muistona jättiläismäinen, Ääniselle tähyävä patsas
Petroskoissa, lempinimeltään ”Kalastuksenvalvoja”. Tutki
Kalevalaa marxilaisesta
näkökulmasta. Kommunistisen puolueen keskuskomitean jäsen,
sanotaan olleen Stalinin puheiden haamukirjoittaja, mutta myös
Hruštšovin suojasään
pääarkkitehtejä.
Korkeasta
asemastaan huolimatta ei kyennyt suojelemaan omaisiaan ja ystäviään
Stalinin terrorilta, kuten eivät muutkaan johtavat bolševikit. Ihme
että itse selvisi hengissä. Poika Esa
joutui leirille, jossa sairastui, vaimonsa katosi vankileirien
saaristoon. OWK:n oma vaimo Aino Kuusinen joutui yli viideksitoista
vuodeksi Gulagiin, esimerkiksi pahamaiseen Vorkutaan. Pakotettiin
osallistumaan miehensä (johon ei ollut ollut yhteydessä
seitsemääntoista vuoteen) suurellisiin hautajaisiin 1964
Moskovassa. Sanomalehdissä oli mustat surureunat, suruharsoin
somistettuja valokuvia oli kaikkialla liikkeiden ja
hallintorakennusten ikkunoissa.
Hautajaisten
jälkeen Aino Kuusisen sallittiin muuttaa länteen, missä hän
kirjoitti merkittävät muistelmansa. Neuvostoliiton suurlähetystö
tietenkin ilmaisi paheksuntansa, kun ne ilmestyivät suomeksi 1972,
alunperin ne on kirjoitettu saksaksi.
Tytär
Hertta Kuusinen oli
keskeinen kommunistipoliitikko sodanjälkeisessä Suomessa.
1970-luvulla äärivasemmistolaiset taistolaiset julistivat:
”Eteenpäin Otto Wille Kuusisen viitoittamalla tiellä!”.
OWK yritti sotien jälkeen useamman kerran päästä Suomeen,
synnyinmaahansa. Neuvostoliitto ei päästänyt, Suomi ei halunnut –
liian voimakkaita tunteita herättävä persoona, kun ystävyyttä,
yhteistyötä ja avunantoa luotiin. Vanhoilla päivillä rakastui
tulisesti itseään 31 vuotta nuorempaan armenialaiseen naiseen.
Saamelaiset
Gulagissa
Leif
Rantala – Lapin yliopiston edesmennyt saamen-lehtori – teki
pienen mutta tärkeän kirjasen Gulagin saamelaisista uhreista.
Mukana on toistasataa nimeä, saamelaisia asui Kuolassa niihin
aikoihin noin kaksituhatta henkeä, kuten nytkin. Kirjassa on muutama
Suomen puolen saamelainenkin: Kiprijanov,
Osipov,
Haltta.
Tuomiot
vaihtelivat kolmesta vuodesta kuolemaan. Saamelaisia myös
pakkosiirrettiin, milloin rajan läheisyyden, milloin
voimalaitosrakentamisen tai kolhooseille keskittämisen vuoksi.
Määrättiin esimerkiksi Luujärvelle (Lovozero) työttöminä ja
asunnottomina. Koska irtolaisuus oli laitonta Neuvostoliitossa,
saattoi joutua työleirille.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi KaltiolleMia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Vihreät niityt törmäyttää erilaisia vastakohtaisuuksia kuin hiukkaskiihdytin.” Mutta mitä Tenka Issakainen löysi tästä entisen kuurojen koulun kaksi kerrosta täyttävästä teoksesta?
”Kirjallisuuden, musiikin ja kuvataiteen vihjeiden maailma kiehtoo, pakottaa etsimään merkityksettömiäkin huomioita, pitää valppaana”, Matti A. Kemi kirjoittaa elokuvasta Sebastian.
Reijo Valta katseli perinteistä poikkeavan kotimaisen ensi-iltaelokuvan Parvet Kuopiossa. Leffa esittää paljon kysymyksiä mutta ei anna vastauksia yhteenkään.
”Järvelinin jäsentäminen on tehokasta, lennokasta ja sisällöltään kuluneen skedetrukin kaltaisesti tärähtänyttä ja omalaatuista.” Matti A. Kemi kritisoi kuitenkin Pölykolan pientä fonttia ja tiheää taittoa.
”Kirjoittajakaksikko avaa näkökulman, jonka valossa läntinen historian tulkinta on arvottanut esimerkiksi juuri transatlanttisen orjuuden pelkäksi maailmanhistorian alaviitteeksi.” Juhani Rantala luki Orjuuden arvet.
”Kirja on jäntevästi rakennettu tiiviiksi tietoa täynnä olevaksi kokonaisuudeksi”, Risto Kormilainen kirjoittaa Maaria Haikolan tietoteoksesta Kämppäemäntiä ja laivakokkeja.
Syyskuun lopussa Suomussalmella kokoonnuttiin kuudensille Pakko sanoa! -festivaaleille. Matkassa yleisön puolella oli myös Veikko Leinonen, joka vieraili festivaalilla ensimmäistä kertaa ja kirjaili vaikutelmiaan Kaltiolle.
Ensimmäinen ajatukseni oli epäusko. Kieltäydyin täysin uskomasta lukemaani ja Helsingin Sanomien taloustoimittajaa, joka sanatarkasti toisti energia-alan toimitusjohtajan innostunutta puheenvuoroa: ”Tälle […]
Lokakuisen sunnuntai-illan harmaus ropisee ikkunalautoihin. Jos voisi vain tuudittautua taiteeseen, lukea kirjoja, käydä konserteissa ja teattereissa, tuijotella näyttelyitä – nämä […]
Tämän numeron kansitaiteilija on kuvitteellinen [AlyÆŋ], jonka teoksia on esillä kulttuuritalon Valveen kahvila-ravintolan seinillä 10.11. saakka. [AlyÆŋ] syntyi vuonna 1997 […]