Tiina Lehikoinen: Punelma. Esseihtivä romaani. 350 s. Like 2022.
Jaana Rönty saattaisi olla tämänpäivän kainuulaisen henkilön nimi. Etunimimuodin perusteella kuusissakymmenissä. Samanniminen henkilö esiintyy jo Eino Leinon samannimiessä romaanissa (1907).
Tiina Lehikoisen romaani liikkuu esseen ja fiktiivisen kaunoproosan rajamailla kommentoiden Leinon romaanin päähenkilöä, tapahtumia, taustaa ja teoksen vastaanottoa. Rajamaasto on kiehtovimpia sanataiteen lajipiirteitä; essee itsessäänkin on rajoiltaan häilyvää. On tutkielmaesseetä ja kaunokirjalliseen ilmaisuun liukuvaa. Näin kulkevat lajit ristiin Eino Leinollakin useassa romaanissa, joskin Jaana Rönty on hänen romaaneistaan perinteisimmin genremuodossa pysyviä. Jotkut ajastaan jäljessä olevat aikalaiskritiikot moittivatkin Leinoa romaanimuodon hallitsemattomuudesta. Myöhemminkin on monesti tullut vastaan suomalaisessa reseptiossa kyvyttömyys ja haluttomuus ymmärtää kertomataiteella muuta kuin eeppistä realismia.
Esseemäisyys kaunoproosassa ei ole uutta, ja Tiina Lehikoisen teoksessa romaanimaista kerrontaa on varsin vähän; sekin enimmäkseen katkelmallista monologia, jonka keskeyttävät tutkielmatyyppistä esseistiikkaa edustavat lyhyet jaksot. Monologi puhuttelee suoraan fiktiivistä Jaana Röntyä ja etenee paikoin jopa vapaarytmisenä runona. Lehikoisella on romaanissaan lähteitä kolmetoista sivua ja nootteja kymmenen. Tutkijain kanssa hän käy polemiikkia kautta teoksensa.
Pikemmin kuin romaani teos on anti-romaani tai tutkielman parodia. Sellainen tutkielma, jonka luuranko törröttää, kun lihat on leikattu pois. Suunnitelma tutkielmasta, joka ei ole edennyt sen pitemmälle. Tai on edennyt, mutta sitä ei meille näytetä. Esillä ovat vain hajanaiset muistiinpanot, laajat ja tarkkaan dokumentoidut sitaatit. Tämä kaikki on tehty täysin tietoisesti, taideteokseksi rakentaen, eräänlaiseksi kokeilevaksi ja kiehtovaksi artefaktiksi.
Toki nykyisestä perspektiivistä antiromaanikin on romaani, osa romaanin traditiota. Nimitys on ymmärrettävä eräänlaiseksi reliikiksi kritiikin historiassa. Lehikoisen ”tarinassa” hahmottuu kyllä eräitä lankoja tai langanpätkiä, jotka punovat ajatuksia yhteen ja eteenpäin, mutta palasina, välähdyksinä, niin kuin tietenkin on tarkoituskin. Aukkopaikkoja voi lukija yrittää tukkia, ettei veto käy häiritseväksi.
Jos kirjailija lukisi nämä ajatukset, hän nauraisi makeasti. Mutta taidekritiikki kirjoitetaankin ensisijaisesti sellaiselle yleisölle, joka ei teosta tunne eikä kenties aio siihen ikinä tutustuakaan.
Autonomisen Suomen naiset saivat ihailtavan hämmästyttävästi äänioikeuden ensimmäisenä Euroopassa ja kolmantena maailmassa, ja moni muu asia oli edistynyt, mutta kuten kirjailija loppupuolella teostaan muistuttaa, naisen asema oli vielä oikeudellisesti korjaamatta. Sitä paitsi ympäristötekijöitä painotettiin edeltävän aatemuodin mukaisesti aivan toisella tavalla kuin nykyään, mikä näkyy siinä, kuinka Jaana Rönty -romaanin vastaanotto korosti niitä nimihenkilön kohtalossa. Tosin sosiaaliset erotkin olivat huomattavasti kärjistyneemmät kuin nykyään.
Lehikoisen romaani on äärimmäisen subjektiivinen, ja siihen tekijä vaikuttaa pyrkineenkin. Ranskalainen, suomeksi jo 1950-luvulla ilmestynyt Simone Weilin esseeteos esiintyy lähdeluettelossa englanninkielisenä! Mutta silti Lehikoisen romaanissa toisten tekstejä tulkitsevat näkemykset eivät tunnu aina tekevän oikeutta sata vuotta vanhoille, esimerkiksi L. Onervan ajatuksille. Kaikki kun ei ole mahdollista kaikkina aikoina.
Subjektiivisuudessa on Lehikoisen romaanin voima. Se näkyy myös eläytyvässä itäsuomalaisen vaaramaiseman kuvauksessa; kirjailija on kotoisin Ylä-Karjalasta, jonka maisema ei paljon poikkea Etelä-Kainuun näkymistä. Jaana Rönty on lähtöisin Pohjois-Kuhmon Lentualta.
Ristiriitaisiakin Lehikoisen teoksen kertojan ajatukset ovat. Hän syyttää Leinon romaanin henkilöitä asenteellisuudesta huomaamatta omaa asenteellisuuttaan. Toisaalta romaani Punelma on prosessi: kertoja näyttää onneksi kykenevän tarkistamaan jyrkkiä kantojaan. Kertojan puhetta romaanissa Jaana Rönty ei siis ole pakko nähdä Leinon henkilökohtaisena äänenä vaan kuvauksena siitä, kuinka alentuvasti etelän herraspiireissä Jaanan kotiseutuun suhtauduttiin.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi Kaltiolle Mia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Vihreät niityt törmäyttää erilaisia vastakohtaisuuksia kuin hiukkaskiihdytin.” Mutta mitä Tenka Issakainen löysi tästä entisen kuurojen koulun kaksi kerrosta täyttävästä teoksesta?
”Kirjallisuuden, musiikin ja kuvataiteen vihjeiden maailma kiehtoo, pakottaa etsimään merkityksettömiäkin huomioita, pitää valppaana”, Matti A. Kemi kirjoittaa elokuvasta Sebastian.
Reijo Valta katseli perinteistä poikkeavan kotimaisen ensi-iltaelokuvan Parvet Kuopiossa. Leffa esittää paljon kysymyksiä mutta ei anna vastauksia yhteenkään.
”Järvelinin jäsentäminen on tehokasta, lennokasta ja sisällöltään kuluneen skedetrukin kaltaisesti tärähtänyttä ja omalaatuista.” Matti A. Kemi kritisoi kuitenkin Pölykolan pientä fonttia ja tiheää taittoa.
”Kirjoittajakaksikko avaa näkökulman, jonka valossa läntinen historian tulkinta on arvottanut esimerkiksi juuri transatlanttisen orjuuden pelkäksi maailmanhistorian alaviitteeksi.” Juhani Rantala luki Orjuuden arvet.
”Kirja on jäntevästi rakennettu tiiviiksi tietoa täynnä olevaksi kokonaisuudeksi”, Risto Kormilainen kirjoittaa Maaria Haikolan tietoteoksesta Kämppäemäntiä ja laivakokkeja.
Syyskuun lopussa Suomussalmella kokoonnuttiin kuudensille Pakko sanoa! -festivaaleille. Matkassa yleisön puolella oli myös Veikko Leinonen, joka vieraili festivaalilla ensimmäistä kertaa ja kirjaili vaikutelmiaan Kaltiolle.
Ensimmäinen ajatukseni oli epäusko. Kieltäydyin täysin uskomasta lukemaani ja Helsingin Sanomien taloustoimittajaa, joka sanatarkasti toisti energia-alan toimitusjohtajan innostunutta puheenvuoroa: ”Tälle […]
Lokakuisen sunnuntai-illan harmaus ropisee ikkunalautoihin. Jos voisi vain tuudittautua taiteeseen, lukea kirjoja, käydä konserteissa ja teattereissa, tuijotella näyttelyitä – nämä […]
Tämän numeron kansitaiteilija on kuvitteellinen [AlyÆŋ], jonka teoksia on esillä kulttuuritalon Valveen kahvila-ravintolan seinillä 10.11. saakka. [AlyÆŋ] syntyi vuonna 1997 […]
”Vaikka toteutus on rohkea, näytelmä jättää mieleen kädenlämpöisen tunnelman.” Oulun teatterin Ainoa kotini ei innoita Pete Huttusta ylistyslauluihin.
