Järveltä kuuluu ääniä. Poikkeavia ääniä.
Ei meidän järvellä yleensä kuulu ihmisperäisiä ääniä. Lintuja ei lasketa, ne nyt kuuluvat äänimaisemaan, eikä kuikkaan, joutseneen tai muihin luikuttelijoihin kiinnitä mitään huomiota.
Mutta brittiläiseen puheeseen kyllä kiinnittää. Eikä puhe riitä, vaan mukana kulkee säännöllinen pläts.
Ei noin saa vesillä liikkua.
Tämän minä tiedän. Näin on opetettu. Vesi on pyhä asia.
Mieleen muistuu juhannus, kun kävin samettisessa saunakoltussa ja -turbaanissa kyselemässä naapurinpoikien venekunnalta, että mikä pamahti, kun siellä kolistelivat ohi lipuessaan.
Nytkin tekisi mieli mennä laiturille töröttämään kädet lanteilla ja kertomaan, että vesillä ollaan hiljaa. Se on kunnioittavaa sekä vesiosuuskunnan maanomistajia että veen väkeä kohtaan. Mutta en kehtaa, kun tiedän, että ovat pikkuserkun maksavia mökkivuokralaisia. Paheksun vain hiljaa, ehkä marmatan myöhemmin, eli mainitsen asiasta jotenkin sulavasti kahvipöydässä. Luulisi, että pikkuserkkukin tietää, että kunnon ihminen osaa airot upottaa veteen eleettömästi. Vetohan tapahtuu veden alla, eikä veneeseen mennä lätisemään, eikä varsinkaan plätsittelemään, ei silloin etene mihinkään, eikä kalojakaan varmasti saa. Jos huvikseen vaan soutelee, niin silloin varsinkaan ei mitään puhuta, koska se rikkoo herkän hetken. Silmiin vain tuijotellaan.
Onneksi hankaimet ovat hiljaa. Niiden kitinä se tästä vielä puuttuisi.
Silti en pysty keskittymään rantasaunan mökkiterassilla edes kevyeen kesäkirjaan, jossa on kilpikonnia ja tumma muukalainen, kun jatkuva räpätys kaikuu pitkin järveä. Pläts. Pläts.
Pitäisikö pikkuserkulle suositella kansanuskomusten lisäämistä vuokrausohjeisiin?
Seuraavalla viikolla läiskyttelen vettä itse. Vesirituaali-esityksen aikana vedessä on kalanpoikasia, välillä kanootti melojineen ja koirineen, välillä nuorisoa, pari vesijettiä, pinkki kelluva kakkupala.
Esitämme Vesirituaalia keskellä kesämyrskyä Paltamossa Metelinniemen uimarannalla. Siirrymme suojaan pukukoppiin, jossa valoa ja tilaa on vähän. Sade rummuttaa kattoa. Ovi paiskautuu tuulen voimasta kiinni.
Kaikesta äänestä huolimatta pienessä, harmaantuneen laudan rajaamassa tilassa tuntuu hiljaiselta, keskittyneeltä. Lapsi juttelee ja karkaa sateeseen hyppimään vesilätäkössä.
Ukkonen jyrisee. Palaan rajoihin.
Maan ja veden välillä on raja, jonka yli kuljemme esityksen aikana. Ylitämme rantaviivaa molempiin suuntiin, asemoimme aloituksen ja lopetuksen rajan tuntumaan. Houkuttelemme yleisöä veteen ja ohjaamme vettä heidän luokseen. Herättelemme vettä kehoissamme, suihkuttelemme sumupullolla, kannamme vettä kämmenkupeissamme, roiskimme, läpsyttelemme, nostatamme, juomme.
Miksi turistien äänekäs soutelu tuntuu häiritsevältä, kun vaadin hiljaisuutta ja huomiota toisilta Vesirituaalissa?
Aina uipi veen emonen, veen emonen ilman impi,
noilla vienoilla vesillä, utuisilla lainehilla,
eessänsä vesi vetelä, takanansa taivas selvä.
Kuten Kalevalan säkeissä, kyse on rajoista, jotka syntyvät väliin. Edessä–takana, alla–yllä, sisällä–ulkona, alinen–ylinen, vedessä–maalla, keuhkot–kidukset, elävä–kuollut.
On raja, jota ei voi perua. On raja, joka ei väistä, katoa tai unohdu. On raja, jota etsimme, kaipaamme, pelkäämme, odotamme. Jonka tiedämme olevaksi, mutta jota emme halua ajatella, kun pyörittelemme kädessämme joen sileäksi hiomaa kiveä. Sen rajan takia lautturi vahtii laiturilla punaisessa veluurikaavussaan ja kukallisessa turbaanissaan. Siksi lapsille ei voi kääntää selkäänsä rannalla.
Minä haluan, että me ymmärrämme sen rajan ylityksen. Se voi kenties olla yhtä keinotekoinen kuin näyttämön ja katsomon välinen raja, paikkasidonnainen sopimus. Ehkä rajankäyntiä ei ole tarkoitettu esitystilaksi. Ehkä meidän pitäisi ajatella enemmän saunaa ja syntymää. Vettä, joka ympäröi maailmankaikkeutemme ennen syntymän hetkeä. Vettä, joka on aina ollut ja on aina oleva.
Vedenpintaa, joka airolla rikotaan.