Yhteisö on Mustarindassa montaa, lähtökohtaisesti moneuksien kirjo. Se muotoutuu jatkuvasti erilaisten tekojen myötä. Yhteisö tarkoittaa, että talonpitäjän puhelimeen saattaa tulla jonain päivänä viesti, mitä olisi hyvä muistaa tehdä ennen syksyä, yhteisö tarkoittaa, että joku tietää aina enemmän puutarhapidosta tai korjausrakentamisesta, ja häneltä on syytä oppia siitä. Yhteisössä erilaiset taidot, kokemukset, opit ja lukutavat risteävät toistensa kanssa, tukevat toisiaan, toisinaan hankaavat keskenään.

Joskus tulkintavaikeuksien tullen otsikoin yhteisöä, sommitellen itselleni runoilijan vapautta nimetä: nyt toimimme kuten perheet ja suvut toimivat keskenään, nyt toimimme kuten taideinstituutiot, nyt toimimme kuten talonpoikaisyhteisö. Nyt olen kisälli, seuraavaksi oppilas, sitten olen alainen, huomenna koollekutsuja, ensi viikolla runoilija.

Nimeäminen paljastaa erilaiset suhteet, tuo niihin värit, väreihin nyanssit. Yhteisöjen moneudessa toimiminen liittää identiteettiini liikkumatilaa ja sopimuksenvaraisuutta.

En ollut kuitenkaan puutarhatöissäni täysin irtikytkettynä opituista rakenteistani. Yksilötaiteilijuus istuu kaikkien ammattitaiteilijoiden ruumiillisuudessa, lihasmuistissa ja logiikassa. Yksilötaiteilijuudesta purkautuu erityisen väkevä säie kohti uusliberaalia työn subjektia yleensä: uusliberaali työntekijä osaa kääntää osaamisensa vaivatta huomionarvoiseksi, hän osaa tehdä tekemästään tuotteen, itsestään brändin. Myös yksilötaiteilijalla on liikkumatilansa, mutta se ei luo vapautta, vaan pelkästään uutta ja vielä uutta. Yksilön tulee uusliberaalissa taloudessa kyetä liikkumaan joustavasti tilanteesta ja sosiaalisesta koodistosta toiseen, sillä vain loputon elastisuus auttaa freelanceria pysymään työssä kiinni. Että tuottuisi jokin uusi, jokin taas jälleen muu.

Yhteisössä tuo subjektiivinen liikkuvuus tarkoittaa kuitenkin aivan muuta asiaa, se on vähemmän pakenevaa, hupenevaa laatua. Liike kääntyy myös tulosuuntaansa, pakenematta – kaikki, mitä yhteisössä tehdään, kaikki mitä yhteisö taitaa, on peräisin yhteisöstä, ja kaikki taidot myös palautuvat takaisin yhteisöön. Puhumme usein talon aktiivien kesken, miten olisi tärkeää pystyä siirtämään omat taitonsa jollekulle seuraavalle, opettaa joku muu hyväksi siinä– se on perussääntö, siten teemme yhteisöstä kestävämmän ja joustavamman.

Mutta palautumisen ja edelleen-kiertävän talouden lisäksi yhteisön taloudessa virtaa myös kysymys mielekkyydestä. Yhteisön jäsenellä tulisi vain olla kyky ymmärtää, miksi hän tekee niin kuin hän tekee. Yhteisössä tehtävän työn mieltä ja mielekkyyttä täytyy eri hetkinä hakea eri kohdista, eritoten jos työ on ikävää tai epäkiitollista. Yhteisössä työskentelevä ihminen on siten liikkuvuudessaan taajaan erilaisissa kaarteissa ja risteyksissä: kuka minä olen tätä tehdessäni ja mikä on tämän tekemisen merkitys? 

Huomaan tavan takaa, että oma taiteellinen työni kohtaa aina oman rajallisuutensa, kirpeän vääjäämättömyytensä. Kaikki kirjoittamani on kulloinkin vain oman senhetkisen ajatteluni ja vireeni tulosta, aivan kuin laskutoimitus, jota en voi enää muuttaa saatuani viivan alle sen, mitä siihen nyt sitten tuli.

Taiteentekijän tekemä teos on erilaisten yhteen tulleiden vääjäämättömyyksien summa, vaikka aluksi se olisi antautunut sattumille ja arvaamattomuuksille. Sen rinnalla yhteisössä tehtävä työ on luonteeltaan kiertoja ja uusiutumista tuottavaa. Jos yhteisössä tehtävä työ jääkin kesken, työn viimeistelee joku muu. Keskeltä aloittamisen työ on yhteisössä tavallista, synnyttää sille sen luonnon.

Kesällä opin ennen aikaani puutarhanpidossa, että puutarhoissa yleisenä kasvava jauhosavikka on mainio aines kasviskeittoon, ravintoarvoiltaan aivan pinaatin veroinen. Muistin kertoa tätä anekdoottia muillekin, eikä tämän mainitseminen ollut minulle koskaan yhdentekevää. Ajattelin näet, että joku vielä täydentää oppimisen varantoaan juuri tällä tiedolla.

Yhteisöissä katkenneet kertomusperinteet ja tiedolliset jatkumot saavat luontevan jatkeensa, kun kerromme toisillemme, mitä tiedämme ja osaamme. Toisinaan tämän tottumuksen yksinkertaisuus ja käyttövoima tuntuu typerryttävältä. Se melkein tuntuisi vahvistavan tuntua siitä, että saamme pidettyä ylisukupolvisia tiedon perinteitä elossa vielä tulevia vuosia varten.

Siinä yhteisön todellinen mieli.