Paperilehdestä3/2020

Kritiikki katsoo peiliin

Käsitteellisen ajattelun metaforisuudesta

Kritiikki alkaa itsekritiikistä. Vain oman kielen ja ajattelun sekä niiden taustaoletusten tunteminen mahdollistavat rakentavan kritiikin, joka ei jää vain sanallisen tason ylistämiseksi tai hylkäämiseksi.

George Orwell on kiteyttänyt haasteen esseessään ”Politics and the English Language”: ”Jos ajattelu korruptoi kielen, myös kieli voi korruptoida ajattelun. Huono kielenkäyttö voi levitä perinteen ja jäljittelyn kautta jopa sellaisten ihmisten parissa, joiden pitäisi tietää paremmin, ja tietävätkin.”

Rakentava kritiikki edellyttää kielen ja mielen toimintamekanismien tuntemista ja hallintaa politiikan lisäksi tieteellisessä tutkimuksessa sekä kirjallisuudessa ja muissa taiteissa. Rakentavan kritiikin tulee perustua rehellisyyteen ja totuudenmukaiseen taustatietoon käsiteltävästä aiheesta. Kaikki ei ole suhteellista, sillä ihminen voi käyttää kieltä valheellisesti tai harhaanjohtavasti vain silloin, kun niiden vastinpareina pysyvät totuudenmukaisuus ja vilpittömyys. Nämä edellyttävät kielen ja ajattelun yhdenmukaisuutta.

”Kritiikki” tarkoittaa etymologisesti taitoa arvioida, erotella ja arvottaa hyvää ja huonoa. Kritiikki-sana on lainattu suomen kieleen ruotsista (kritik), johon se puolestaan on siirretty ranskan kielestä (critique). Sanan juuret ulottuvat antiikin kreikan kieleen. Kreikan sana kritikos (”arvioimaan kykenevä, erittelytaitoinen”) on johdos erottamista merkitsevästä verbistä krinein. Kritike tekhne tarkoittaa arvioimisen taitoa. 

Kaisa Häkkisen Nykysuomen etymologisen sanakirjan mukaan suomen kielessä kritiikki-sanaa on alettu käyttää 1800-luvun loppupuolella. Sana mainitaan Kirjallisessa Kuukauslehdessä vuonna 1870 ja Agathon Meurmanin sivistyssanakirjassa 1886.

Harkintakyky merkitsee kielellistä ja ajattelun tasolla käsitteellistä toimintaa. Käsitteet puolestaan tukeutuvat kielen ja ajattelun metaforisuuteen eli kielikuvallisuuteen, jonka juuret ovat kehollisessa kokemuksessamme. Esimerkiksi itse käsitteeseen ja käsitykseen ”tartutaan” tai ne ”ovat käsillä” – niin mielessä kuin kielessä.

Pragmatistisen ja Ludwig Wittgensteinin myöhäisfilosofian mukaan ”käsitteet” saavat merkityksensä niiden konkreettisessa käytössä, vaikka ”käsite” on Kotimaisten kielten keskuksen (KOTUS) Kielitoimiston suomen kielen sanakirjan mukaan ”ajattelun luoma abstrakti hahmo; esineelle tai asialle ominaisten piirteiden kokonaisuus”. Käsitteiden metaforisuus tulee esille juuri niiden erilaisissa käyttötavoissa ja käyttökonteksteissa, koska kielen käytön mukana myös sanojen ja niiden tarkoittamien käsitteiden sanakirjamääritelmät ”elävät”.

On mahdotonta harjoittaa rakentavaa kritiikkiä tai tuottaa sen kulttuurisia kohteita ilman ymmärrystä käsitteellisen ajattelun metaforisuudesta. Ihmisiä yhdistää kehollinen kokemus silloinkin, kun käsite saa erilaisissa kulttuurisissa käytännöissä toisistaan poikkeavia merkityksiä. Yhteisymmärrykseen voi päästä käsitteellisen ajattelun ja kielenkäytön metaforisuuden ja niiden kokemuksellisuuden ansiosta.

Platonin luolan kohdalla puhutaan metaforan sijasta vertauksesta, kielitieteellisen erottelun takia. ”Pilvi on kuin lammas” on vertaus, ”pilvi on lammas” on metafora. Kieleen vakiintuneet vertaukset ja metonymiat, joissa osa edustaa kokonaisuutta (esim. kruunu = hallitsija), luen metaforisuuden piiriin.

Mieli on ideapurkki

Ihmisen aineellinen kehollisuus tarjoaa perustan useille metaforisille käsityksille, joita opimme kielen mukana pitämään itsestäänselvyyksinä. Ruumiillisuuteemme ja pystyssä liikkumisemme istuttavat luontevasti ajatteluumme käsityksen, että ylhäällä oleminen tarkoittaa hyvää ja alhaalla olo huonoa.

Kieli- ja kognitiotieteilijät George Lakoff ja Mark Johnson antavat teoksessaan Metaphors We Live By (1980) useita havainnollisia esimerkkejä metaforisen ajattelumme fysiologisista taustoista. Ilmaisu ”havainnollisuus” kuuluu sekin metaforisten käsitysten joukkoon: ajattelu ymmärretään aistimisena.

Länsimaisen filosofian historiassa ihmismieltä onkin pidetty Descartesista eli uuden ajan alusta lähtien aistihavaintojen ja puhtaaseen järkeen perustuvien ideoiden erillisenä säilytysrasiana, eräänlaisen laatikkometaforan kautta. Ideat sijaitsevat maailmasta irrallisessa ihmismielessä niin kuin ”piparit purkissa”. Kehollisesti ihminen on irrallinen muusta maailmasta ja samoin on mieli kehosta. Nykyversio tästä ihmiskuvasta esittää aivot tietokoneena, jonka ohjelmistoja vastaavat mielenliikkeet.

Maaperän tarttumapinnasta vapaa ihminen etsii juuriaan ja mielensisäisille ideoille – ajatuksille ja aistimuksille – haetaan filosofisesti perusteltavaa yhteyttä niiden ulkopuoliseen todellisuuteen. Muuten varmaa tietoa ei voi olla muusta kuin ideoista itsestään. Ajattelen, siis olen, Descartes päätteli. Siitä ei silti filosofinen skeptikko voinut päätellä edelleen mitään ulkopuolisesta todellisuudesta. Päätteleminen tapahtuu etymologismetaforisesti ”päässä” ja on siksi ihmisen korkeampia toimintoja.

Mielen ja sen ulkopuolisen todellisuuden problematiikka oli hallinnut ja hallitsisi filosofiaa vuosisatoja ennen ja jälkeen Descartesia. Jo Platonin dualistisessa ajattelussa todellisuuden ja ilmenevän välille oli vedetty tiukka jakolinja. Platonin vertauksessa ihmisaistein voi nähdä vain varjoja tosiolevan valosta luolan peräseinällä. Vielä Immanuel Kantin filosofian keskiössä oli ihmisen kokemus, jonka saavuttamattomiin jäi ikuisesti ”oleva itsessään”. Nykyfilosofiassa tämä problematiikka tunnetaan realismin ongelmana.

Lakoffin ja Johnsonin esimerkissäkin tiedolle etsitään kartesiolaisen epäilyn kestäviä perusteita. Tieto ja tieteelliset teoriat ymmärretään rakennuksen metaforan kautta. Tiedollisella järjestelmällä tulee olla perustan lisäksi rakenne ja toisiaan tukevia kerroksia. Metaforisuus on näin määrittänyt kaikkea tieto-oppia länsimaisessa filosofiassa, väitti uuspragmatistiksi itseään kutsunut filosofi Richard Rorty. Tällä tavoin Rorty luki filosofian historian uusiksi merkkiteoksessaan Philosophy and the Mirror of Nature (1979).

Kun kritiikkiä ei ajatella yksisuuntaisena saarnaamisena vaan dialogina, jotakin uutta voi taas syntyä.


Klassisen pragmatismin pienessä piirissä 1800-luvun lopusta lähtien sama antikartesiolainen ajatus tuli esiin erityisesti John Deweyn ajattelussa. Ihmismieli ei elä omaa itsenäistä elämäänsä erotettuna aineellisesta maailmasta, koska Darwinin evoluutioteorian mukaisesti ihminen luonnollisena olentona kuuluu siihen samaan todellisuuteen, jota hänen ”ideansa” koskevat.

”Idea” oli kuitenkin tarkoittanut mentaalista eli mielensisäistä kuvaa tai käsitystä vuosisatoja, ellei vuosituhansia, ennen kuin Darwin asetti ihmisen aivoineen osaksi eliöiden luonnollista kokonaisuutta ja kehityshistoriaa. Tieto oli käsitteellistetty kuvan ja näkemisen metaforan kautta esihistoriallisista ajoista antiikin kautta moderniin filosofiaan, mistä todistavat niin luolamaalaukset kuin hieroglyfitkin. Muinaisten tallennuskäytäntöjen tavoin mieli ikään kuin kuvaisi todellisuutta: siksi ilmaisu ”mielikuva”.

Käsitteiden muuttuessa abstraktimmiksi – kuten länsimaisen filosofian historiassa on tapahtunut – kokemuksellisesta mielikuvasta on siirrytty entistä symbolisempiin ideakieliin, joista filosofiassa keskeinen formaali logiikka sekä fysiikan ja kosmologian kieli eli matematiikka ovat esimerkkejä.

Pragmatistisesti suuntautuneet ajattelijat kuitenkin ymmärtävät tietämisen ensisijaisesti käytännön ja toiminnan kautta väheksymättä lainkaan logiikkaa tai matematiikkaa käsitteellisinä ”työkaluina”. Näin prag­ma­tis­mis­sa­kin joudutaan tukeutumaan metaforiseen kieleen ja maailman käsitteellistämiseen.

Myös pragmatismin lähtökohdassa eli darwinismissa käytetään metaforista kieltä: evoluutioteoria eli oppi lajien kehityksestä antaa ymmärtää, että sattumanvaraiset mutaatiot ja sopeutumiseen perustuva ”sokea” luonnonvalinta tapahtuisivat päämäärätietoisesti, vaikka evoluution voi pelkistää eliöiden monimutkaistumiseksi.

Kieli on peili

Kielelliskäsitteelliset metaforat liittyvät ihmisen kokemukseen itsestään ja ympäröivästä maailmasta, ja siksi metaforisuudesta löytyy ajatuksellista johdonmukaisuutta. Lakoff ja Johnson jaottelevat metaforat rakenteellisiin, suuntautuneisiin ja ontologisiin. Ensimmäisestä esimerkkinä käy tieto ja tiede rakennuksena, toisesta ajan kokeminen edessä tai takana tapahtumisena ja kolmannesta ihmismielen ymmärtäminen koneena. Tieto kasaantuu, aika kuluu kuin raha, ja mieli laskelmoi.

Uuspragmatisti Richard Rorty on tarttunut vuosisatojen ajan länsimaista filosofiaa hallinneeseen metaforaan, jonka mukaan mentaalinen ja kielellinen toiminta ymmärretään maailman katsomisena tai peilaamisena. Ihmismieli tai ihmiskieli ikään kuin heijastaa todellisuuden osatekijöitä, ainakin silloin kun ajatus tai lause vastaa todellisuudessa vallitsevaa asiantilaa. Filosofiassa tätä arkisesta ajattelusta tuttua totuus-käsitystä kutsutaan totuuden korrespondenssi- eli vastaavuusteoriaksi.

Intuitiivisuudestaan huolimatta katsomismetafora ja siten samankaltaisuuden metaforaan perustuva totuuskäsitys kärsii pahoista ongelmista. Ensinnäkään alati ajassa ja tilassa virtaava todellisuus ei ole valmiiksi jakautunut yksittäisten faktojen tai lauseiden muotoisiin osatekijöihin, joita voisi rajallisissa ajatuksissa tai lauseissa peilata sellaisinaan. Tiedon hankkiminen todellisuudesta edellyttää kaikissa tilanteissa valikointia, rajausta ja tulkintaa. Toisaalta mitään todellisuuden tapahtumaa tai ilmiötä ei voida tavoittaa kokonaisuudessaan ”jumalan näkökulmasta”. Näkökulma ”ei-mistään” on mahdoton.

Rortylle nykyinen käyttökieli koostuu ”kuolleista metaforista”, jotka kirjaimellisen asunsa saatuaan ja kielenkäyttöön vakiinnuttuaan muodostavat tavallisen tapamme puhua ja kirjoittaa. Hän seuraa tässä kirjallisuudentutkimuksen klassikkoa Harold Bloomia, jonka mukaan ”vahvat runoilijat” keksivät sekä kehittävät kieltä uudestaan aiemmin näkemättömillä ilmaisuilla ja sanayhdistelmillä. Heihin hyvinkin voisi laskea saksalaisfilosofi Martin Heideggerin, joka loi filosofiaa neologismeilla ja uusilla käsitteillä.

Kielen syvin tarkoitus ei tällöin palaudu viestien välittämiseen henkilöltä toiselle tai toisille eli kielen kommunikatiiviseen rooliin. Kielen tehtäviin kuuluu toki todellisuudesta kertominen totuudellisesti ja valheellisesti, mutta kielen uudistamisesta seuraa myös käsitteellisen ajattelun muovautuminen. Myös ”kuolleiden metaforien” käsitteet venyvät käytössä Wittgensteinin tarkoittamalla tavalla: esimerkiksi pelin käsite kattaa perheyhtäläisyyden avulla vaikkapa pokerin, jääkiekon, shakin ja jalkapallon. Ne eivät juuri muistuta toisiaan, mutta ne asettuvat pelin käsitteen alle yhtäläisyyksillä arkkityyppiseen peliin, johonkin ideaan siitä, mitä pelillä tarkoitetaan ja voidaan tarkoittaa. Sen muutosalttius säilyy.

Yhtäältä sanojen ja käsitteiden sekä toisaalta niiden merkitysten tarkastelussa usein langetaan samaan ihmismielen ”laatikkometaforaan” kuin edellisen luvun mentaalisten ideoiden kohdalla. Kielifilosofi ja uuspragmatisti Donald Davidsonin mukaan sanojen merkitysten muutoksia ei voida erottaa tosina pidettyjen väitteiden tai uskomusten muutoksista. Ne kietoutuvat yhteen. Esimerkiksi ennen Benjamin Franklinin työtä suurin osa niin sanotuista sähkömiehistä piti totena lausetta ”sähkö on neste”. Franklinin ja hänen seuraajiensa työn jälkeen sähkömiehet eivät enää pitäneet lausetta totena, kun elektronien virtaus todennettiin sähköilmiöiden syyksi. On mahdotonta sanoa, johtuiko tämä sanan ”sähkö” merkityksen muuttumisesta vai sähköä koskevien uskomuksien muuttumisesta. Molemmat muuttuivat paremman tiedon eli totuudenmukaisempien metaforien ansiosta.

Bloomin käsitystä ”vahvoista runoilijoista” kielen uusien metaforien synnyttäjinä tukee myös Noam Chomskyn havainto, jonka mukaan suurin osa kielessä ilmaistuista lauseista muodostaa uuden eli ennennäkemättömän sanaketjun. Siksi uutuus on pikemminkin sääntö kuin poikkeus kaikissa kielissä.

Klassisten pragmatistien, Wittgensteinin ja Rortyn kielikäsityksiä yhdistää Lakoffin ja Johnsonin kieli- ja kognitiotieteelliseen näkemykseen käytännön, toiminnan ja kokemuksellisuuden alleviivaaminen. Tällainen kielikäsitys kumpuaa darwinistisesta naturalismista. Rortyn mukaan naturalisti ”ei näe katkoja yhä monimutkaisempien uusiin ärsykkeisiin sopeutumisen hierarkiassa [!…], jonka pohjalla amebat sopeutuvat vaihtuviin lämpötiloihin; jonka keskiosissa mehiläiset tanssivat ja shakinpelaajat tekevät matteja; ja jonka huipulla ihmiset lietsovat [uusilla metaforilla] tieteellisiä, taiteellisia ja poliittisia vallankumouksia.” Tällaisen kielikäsityksen kriitikkokin voi omaksua ja toteuttaa sitä kielellisessä vuorovaikutuksessaan yhtäältä teoksen ja toisaalta yleisöjensä kanssa.

Kielen naturalistinen ymmärtäminen ”työkalupakkina” tieteellisiä, taiteellisia ja poliittisia uudistuksia ja parannuksia varten edellyttää kuitenkin ”kuolleiden metaforien” yhteisöllisesti käytetyn ja tajutun kommunikatiivisen kielen olemassaoloa. Äidinkieli opitaan luonnostaan matkimalla ja omaksumalla, mutta vieraan kielen opetteleminen edellyttää tuon äidinkielen jonkinasteista hallitsemista perustana oppimiselle. Vastaavasti ”uudet metaforat” voivat päästä kukoistukseensa vain suhteessa ”kuolleiden metaforien” normikieleen. Sama mekanismi toimii suomen kaltaisessa keinotekoisessa kirjakielessä, joka sen jotakin puhekielistä murretta äidinkielenään käyttävän lapsen pitää varta vasten opiskella.

Samassa hengessä kulttuurikriitikon tulee tuntea aihepiirinsä historia ja nykykenttä, jotta hän osaa kontekstualisoida teoksen arvioitavaksi ja löytää ulottuvuuksia, joita ehkä edes tekijä itse ei tarkoita. Kun kritiikkiä ei ajatella yksisuuntaisena saarnaamisena vaan dialogina, jotakin uutta voi taas syntyä.

Kritiikki on dialogia

Kritiikki ymmärretään yleisluonnollisesti kommentaarina ja argumentointina teoksesta, tapahtumasta tai ilmiöstä. Lakoffin ja Johnsonin mukaan argumentaatio käsitteellistetään usein sodan metaforan kautta. Argumentaatiossa esiintyy eri osapuolia toistensa vastustajina, olkoonkin vastinpari vaikkapa tieteellinen (maakeskeinen ja aurinkokeskeinen maailmankuva), poliittinen (oikeisto ja vasemmisto) tai kirjallistaiteellinen (kriitikko ja kritiikin kohde). Väitteitä puolustetaan ja niitä vastaan hyökätään. Argumentti osuu maaliinsa ja toisen argumentin voi murskata.

Argumentaation voi voittaa ja hävitä. Argumentaatiossa käytetään strategioita, argumentin perustukset tuhotaan ja ideat ammutaan alas.

Mutta käsitteiden joustavuuden ja muovautuvaisuuden ansiosta kritiikki voidaan ymmärtää toisellakin metaforalla: rakentavana dialogina, ajatusten vaihtona ja uutta luovana vuoropuheluna. Kriitikko siis perääntyy ”sotajalalta” ja asettuu kohteensa kanssa hedelmälliseen vuorovaikutussuhteeseen. Kritiikin kohde nähdään nyt keskustelukumppanina eikä hyökkäyksen kohteena. Kriitikon rooliksi muodostuu parhaiden tieteellisten, poliittisten ja kirjallistaiteellisten tekojen ja teosten nostaminen esiin ja uusien yhteyksien luominen kohteen sekä sen kulttuuristen ja historiallisten vertailukohteiden välillä.

Sota-metaforan voikin korvata kielikuvalla kriittisestä argumentaatiosta dialogina. Platon oli valmis häätämään epäselvyyksiä puhuvat runoilijat järkiperusteisesta ihannevaltiostaan ja väärin perustein erotteli tiukasti ilmenevän todellisesta. Mutta Platonin esimerkkiä voi silti seurata hänen teostensa dialogimuodossa esiintyvästä argumentaatiosta, jossa Sokrates toimii uusien ideoiden synnytyksessä toimivana ”kätilönä”.

Kritiikki menettää näin negatiivisen ja reaktiivisen denotaation ja konnotaatiot, jotka linkittävät argumentaation sotaisaan puheenparteen ja metaforiseen käsitteellistämiseen. Tulee mahdolliseksi nähdä kritiikki yleiskulttuurista kasvua ja kehitystä edistävänä dialogina, jossa syntyy uusia kielellisiä tapoja nostaa esiin uusia ongelmakohtia ja ratkaisuehdotuksia. Näin kritiikki voi elää: ”vahvojen runoilijoiden” keskinäisenä vuorovaikutuksena, jossa rauha vallitsee ja luovuus kukkii. <

Kommentit