Saan kahvikutsun Jaakko Heikkilän kotiin pari päivää hänen syntymäpäivänsä jälkeen. Eletään maaliskuun loppua ja Väylän varressakin liian aikaista kevättä. On rapakelit, lumi sulaa kohisten ja matalalla taivaalla räköttää väsymätön aurinko. Pihalla vastaani juoksee villakoira. Koiran perässä harppoo hymyilevä mies, jolla on lempeä katse ja pehmeät sanat, tornionlaaksolaisessa puheenparressa levollinen hymy, ilkikurinen ihan. Pihan perällä hapertuvan jääkannen alla virtaa Väylä, jonka alajuoksulla kiven heiton päässä kuohuu alati sula Kukkolankoski.

Tulen kylään ilman kysymyksiä. En laiskuuttani, vaan koska haluan tehdä haastattelun samalla metodilla, jolla tiedän Jaakko Heikkilän valokuvaavan.

Heikkilä istuttaa minut pirtin penkille, kysymättä nostaa eteeni viimeisen palan syntymäpäiväkakkua ja kaataa kupin täyteen kahvia. Niin kuin ruukataan. Pistän nauhurin päälle. Heikkilä istahtaa vastapäätä ja aloitamme praatit.

Kuudennen tunnin kohdalla sammutan nauhurin.

”Mie löysin oman tavan tehä tuomosta dokumentaarista projektia, ko lähin kuvvaahman ihmisiä niissä kylissä, joissa lestadiolaisuus on aikalaila syntyny. Elikkä ihmiset on kasvanhee lestadiolaisuuen vaikutuksen alla. Mulle tuli aivan niinkö kirkhaasti päähän semmonen, että mitenkä mie tehen tätä. Ja se tuli sillä laila, että mie menen ja istuskelen vain, hiljasina aikoina, ei mithään tartte tapahtua. Menen vain niihin kylhin, joita on semmoset ko Käymäjärvi, Parkalompolo, Viikusjärvi ja Lannavaara. Torniolaakson meänkielisiä kyliä, oikein niitä semmosia erämaakyliä, ja istuskelen ihmisten kans.

”Mulla oli mukana kuvia Laestadiuksen saarnamiehistä ja Laestadiuksesta. Mie sain Oulun maakuntakirjastosta, semmonen johtaja oli sillon sielä ko Samuli Onnela, ja hän haki mulle syksylä yheksänkolme vanhoja saarnamiehiä, pikkusia mustavalkosia kuvia. Mie kuvasin niitä mustavalkoselle filmile. Ja tehin niistä sitte semmoselle graafiselle filmile kuvia. Ja laitoin sen filmin pleksilasile. Ne oli aika isoja semmosia aakakkosen kokosia ja vein niitä ulos kevhäälä ja sytytin tulen taakse, poltin niinkö kuloa. Tuli takana, ja net olit siinä pleksilasissa ja vaihoin aina seuraavan saarnamiehen ja kuvasin värifilmile niitä. Ja sitten tehin niistä semmosia aanelosen kokosia kuvia. Ja niitten saarnamiesten kuvien kans kuljeskelin niissä kylissä yheksänkymmentäneljä, yheksänkymmentäviis, vähän niinkö sieki, ei mulla ollu mithään kysymyksiä eikä mithään, mutta mulla oli mukana net kuvat, jos tullee puhetta jostaki uskonnosta tai Lestadiuksesta tai muusta.

”Ihmiset otti aina ystävällisesti vasthaan. Varmasti seki, että huumori oli jollakilaila sammaa ja mie praatasin tornionlaaksoa. Mie istuskelin niitten ihmisten tykönä pitkiä toveja, ilman minkhäänlaista aikataulua. Tuo Lars Kitti on maallikkosaarnaaja ja sitte Iisakki, joka on tuossa näyttelysä, assuu siinä lähelä Lassia Parkalompolossa, tai Junkassa niinko net sannoo, niin Iisakki tuli jollakilaila puhheeksi Lassin kans. Lassi sano Iisakista, että ’ei se juuri usko, mutta se pölkää vähän’. 

”Lassin kans mie kävin lokakuussa yheksänkymmentäneljä, niin Lassila oli asiaa semmoselle Katariinale. Ja mulla on aivan silmissä se, ko met tulema siihen pirthiin, niin heti pirtistä vasemmalla on köökki. Katariina istuu siinä sininen hame päälä ja kattelee ulos. Niin Lassi sitte kerto sen asiasa Katariinale ja met lähimä.

”Seuraavassa huhtikuussa mie olin yksin Parkalompolossa niin mie näin, että tuossahan on tuo Katariinan mökki. Mie astun sisäle ja katton köökhiin, niin Katariina istuu siinä samala toolila sama hame päälä ja kattelee ulos. Aivan niinkö aika olis pysähtyny, aivan täysin. Mie kysyin, että mitesson, että saisinko mie ottaa sen kuvan, mikä mulla jäi sillon ottamatta. No, Katariina sano, että jo saat tietenki ottaa. Ja mie menin tällälaila näin, keittiön pöyälä Katariinaa vastapäätä, otin kameran ja kuvasin vähän. Aivan valtavan kaunis, hauras nainen. Mulla on tuossa Kirkhaassa nöyryyessä se kuva. Mie kuvvaan, kuvvaan, niin yhtäkkiä se sannoo siinä, että ’mie synnyin mettässä ja minusta tuli ihminen’. Ja se meni mulle ko veitti sissään. Ja sehän alkaa tuo Kirkas nöyryys sillä laila, että ’mie synnyin mettässä, sillon lumi valasi taihvaan ja minusta tuli ihminen’. 

”Että se Parkalompolo, tuo Meänmaa ja se seutu, se teki sen, että mie olen kuvannu sitä sammaa kuvvaa koko ajan, mitä mie sielä aloin kuvvaahman. Yksinkertasta, semmosta pelkistettyä ihmisten kohtaamista. Ja vähän varioituna mie olen tehny Harlemissa sammaa ja Brasiliassa sammaa ja Venetsian aatelisten kans sammaa, Armeniassa aivan sammaa. Mutta se vähän aina varioituu ehkä sen ihmisen historian, sen ihmisen ympäristön ja tämmösen kautta.

”Kunnioitus kuvattavia kohtaan on aa ja oo. Se siinä onki se lähtökohta aivan täysin. Ja kunnioitus siihen, että ihmiset ovat erilaisia. Ja erilaiset kulttuurit maailmalla rikastuttaa vain tätä maapalloa. Eli semmonen moninaisuus, mikä tuntuu varsinki tässä ajasa, että synnytethään semmosia ristiriitoja eri ihmisten välilä. Se tuntuu aivan käsittämättömältä. Aivan käsittämättömältä. Miten rikasta se on, että on erilaisia ihmisiä meän ympärillä.

”Mie tosihaan olin niisä kylissä yötä, aina jonku tykönä tai sitten oli joitaki campinghuonhneita kans. Mulla tuli jonkulainen semmonen hithaus, joka aivan niinko rikastutti sitä kokemusta. Minusta alko tuntuhmaan, että tuossa meänkielisessä porukasa ja varsinki siinä sakissa, miehän olin sielä aina keskelä viikkoa ja erämaakylissä, niin nehän olit vanhempia ihmisiä, jokka olit kotona keskelä viikkoa. Niiltä tullee suusta, siinä rauhasa poristessa, niin sieltä alkaa tulla kaikenlaisia semmosia, vähän aforismeja. Ja se on minusta ollu justhin se, että ei ole sillä laila, että mulla on tässä puoli tuntia aikaa, vaan on semmosena ajattomana, ja ihmiset kans, koska ne alko olla jo vähän varttuhneempia, ja ne olit kotona. Niin alkaa tulla semmosia kaikkia, mitä mie merkitten päiväkirhjaan. Semmosia, että ’meän väki on vähentynny’ ja, että ’nyt on satelliitit korvahnee Jumalan.’ Mie merkkailin niitä ja muokkasin tuohon kirhjaan. Aloin kokea sen semmosena rikhautena, että saa tehä sillä laila, että ei ole mithään aikataulua.

”Kitkiöjärvelä mie kuulin, että semmonen Pekka assuu tuossa naapurissa, että sillä on semmonen huone, sitä sanothan taihvaaksi. Että menet käyhmään Pekan tykönä ja kysyt, että näyttääkö se sulle taivasta. Mie menin sinne ja Pekka oli aivan valtavan sympaattinen kaveri ja se asu Reijon kans, joka tuli Mikkelistä. Reijo oli hiljasempi, mutta Pekka oli semmonen, että met joima kahvit ja praatasimma niitä näitä. Ja sitten mie sanoin sille, että kuule ko mie kuulin, että sulla on taivas. Että näyttäsiks sie mulle sitä. Pekka hymmyili ja menthiin porthaat ylös ja se aukasi vintin huohneeseen verhot ja tällälaila näin kattoo siittä verhon raosta ja sannoo, että näytänkhän mie sulle tätä. No sitte se tietenki näytti.

”Sehän oli semmonen aivan valtavan kaunis huone, semmonen naivistisen kaunis vähän. Oli vanhoja seinäkelloja ja semmosia kuparipannuja oli laottu, ko takan muuri oli valettu tiileittäin, niin siinä jokhaisela askelmala oli kaunis kuparipannu. Sitten sillä oli ompelukone, sinisellä pöyällä ikkunan alla. Ja se ompeli siinä kaikkia.

”Siittä sitte kattoma pöyän yli ikkunasta ulos ja se näyttää, että katoppa, tuola on tuo pässi Mikko. Mikko seisoskeli semmosen lumikasan päälä. Lähemäkö kathoon Mikkoa? Mie sanon, että lähemä tietenki. Ja me menimä Mikon tykö ja Pekka otti povitaskusta keltasta Blendiä, sytytti tupakan ja anto Mikole. Ja pässi poltteli sitä niin että sieraimista tuli savu, koko tupakan. Veteli sen ja sen jälkheen ko tupakka oli loppu, niin se pani Pekale tällä laila että ’mmmmmmmmm’ ja Pekka sano, että katto, se on täysi nikotinisti, haluaa heti toista. Että se polttais kerralla koko askin, jos hän antais.

”Katokko mie tulin tämmösseen maailhmaan, sillon ko met muutima Oulusta tänne, niin se kiskasi täysin mukhaan. Se Meänmaa oli vähän semmonen, mie koen sitä semmosena prologina, eli tutustumisena tuohon. Mie kuvasin siinä kaikkia kesäjuhlia sielä Kitkiöjoella, lähellä sitä Pekkaa, ja Tärännössä Eldfestejä elokuussa. Elikkä sillon mie seurailin vähän näitä tapahtumia ja sitten se muuttu sen jälkheen tuoksi, joka tuntu aivan pirun hyväle.

”Mutta siinä voipii olla, että sielä on pohjala ne minun kokemukset sairaalasta. Ko me istuthiin viikko aina jonku toisen syöpäpotihlaan kans yhessä ja porisimma kaikesta. Ja sitte oli net sytostaattihoijot. Ja sinä aikana mie päätinki, että jos tästä selviää niin met muutama tänne. Niin siinä ehkä taustala on se, että haluaa kokea tämmöstä, että on halunnu mennä ihmisten jollakilaila sinne sisimphään ja kunnioittaa elämää. Eihän sitä tietenkhän semmosta voi arvostaa, joka ellää täysin rikollista elämää ja sitten tämmösiä niinkö, no vaikka nyt, että sottaa joka puolela, niin eihän sitä kukhan voi. Mutta jotenki sitä yksityisen ihmisen tavallista elämää mie haluan tällä työlä arvostaa.

”Sitten tämän jälkheen mullahan oli aivan päässä semmonen, että mie tehen trilogian Torniojokivarresta. Mie aloin tekehmään kakstuhattaluvun alussa sillälaila, että kuljin molemminpuolin jokivartta. Sillä projektilla oli nimiki jo, ja se on vieläki sen nimi. Mie olin viisvuotias ko äiti osti semmosen akvarelleja olevan kirjan. Mie selasin sitä ja istuin lattialla ja siinä tuli semmonen kuva, että siinä oli vettä etualala ja toisela rannala seiso Jeesus. Mie huusin äitile, että ’äiti, äiti, Jeesus seisoo Ruottin puolela!’ Sen kolmannen kirjan nimeksi tullee, että ’Jeesus seisoo Ruottin puolela’. Sillä on nimi jo. Nyt mie voisin alkaa sitä värkkäähmän.”

Jaakko Heikkilä: Ja minusta tuli ihminen, 8.3. – 30.8.2026, Aineen taidemuseo, Tornio