Taiteilija hakee apurahaa. Hän kirjoittaa hakemuksen, kuvaa taiteellista työskentelyään, perustelee suunnitelmansa ja kertoo, miksi juuri tämä työ kannattaa mahdollistaa. Sitten hakemus siirtyy vertaisarviointiin.

Siinä on suomalaisen taidepolitiikan tärkeä periaate: taiteilijan työn arvioi toinen taiteen ammattilainen. Päätösten ei tule perustua poliittiseen mieltymykseen, henkilökohtaiseen suosioon eikä siihen, kuka tuntee kenet. Vertaisarvioinnista kannattaa pitää kiinni. Aika ajoin on kuitenkin hyvä pysähtyä tarkastelemaan, miten varmistamme, että apurahapäätöksissä näkyy koko moninainen Suomi. Kysymys onkin nyt ajankohtainen.

Taiteen ja kulttuurin valtionhallinnon rakenne muuttui vuonna 2026, kun Taide- ja kulttuurivirasto Kuvi aloitti toimintansa. Heinäkuun alusta myös aiemmat valtion ja alueelliset taidetoimikunnat poistuivat. Niiden tilalle muodostettiin uusi vertaisarvioinnin malli, jossa taide- ja kulttuurineuvosto, asiantuntijapankki ja hakukohtaiset arviointipaneelit muodostavat uuden kokonaisuuden. Asiantuntijapankin ensimmäiseen kokoonpanoon valittiin 324 jäsentä. Kuvi kertoo huomioineensa nimittämisessä muun muassa moninaisuuden, tasa-arvon ja alueellisuuden sekä eri alueilta tulevien hakemusten määrän. Ehdotuksia asiantuntijapankkiin tuli yhteensä 1 227.

Alueellinen jakauma on kiinnostava. Pääkaupunkiseudulta asiantuntijapankkiin valittiin 150 jäsentä. Pohjoiselta alueelta, johon Kuvi laskee Lapin, Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun, valittiin 35. Itäiseltä alueelta valittiin 32, keskiseltä 42, läntiseltä 39 ja eteläiseltä, johon kuuluu muun muassa pääkaupunkiseudun ulkopuolinen Uusimaa, 26 jäsentä.

Pääkaupunkiseutu muodostaa asiantuntijapankista selvästi suurimman yksittäisen alueellisen ryhmän. Sen sijaan pelkkien lukujen perusteella ei voi vielä päätellä, onko jokin alue yli- tai aliedustettu. Kuvi kertoo nimittäin ottaneensa huomioon valinnoissa myös eri alueilta tulevien hakemusten määrän, mutta tiedotteessa ei avata hakemusmäärien tarkkaa alueellista jakaumaa. Tämä ero on tärkeä. Alueellista yhdenvertaisuutta ei voi arvioida ainoastaan kotipaikkalistan perusteella. Olennaista on lisäksi se, millaista asiantuntemusta eri puolilla Suomea tehtävästä taiteesta asiantuntijapankissa on.

Aiemmassa järjestelmässä alueellisilla taidetoimikunnilla oli selkeä tehtävä, kun eri puolilla Suomea toimivat taiteen asiantuntijat osallistuivat oman alueensa taiteellisen työn arviointiin, mutta nyt rakenne on toinen. Asiantuntijapankki on valtakunnallinen ja arviointipaneelit muodostetaan sen jäsenistä hakemuskohtaisesti. Malli voi parhaimmillaan olla joustavampi ja asiantuntevampi kuin aiemmin. Se voi tuoda arviointiin uusia asiantuntijoita ja huomioida esteellisyyden paremmin. Samalla poistui kuitenkin rakenne, jossa alueellinen vastuu oli näkyvästi osa päätöksentekoa. Niinpä onkin tärkeää kiinnittää huomiota siihen, miten alueellinen yhdenvertaisuus toteutuu uudessa järjestelmässä.

Alueellinen tasa-arvo ei tarkoita sitä, että jokaiselle maakunnalle pitäisi jakaa yhtä paljon rahaa. Apurahajärjestelmän ei pidä rakentua alueellisten kiintiöiden varaan. Taiteen tekemisen olosuhteet eivät kuitenkaan ole Suomessa kaikilla samanlaiset. Pienen paikkakunnan taiteilija toimii erilaisessa ympäristössä kuin taiteilija Helsingissä. Työhuoneet, näyttelytilat, verkostot, yleisöt ja ammatilliset mahdollisuudet ovat erilaisia. Pohjoisessa etäisyydet ovat hyvin konkreettisia, ja valtakunnallisiin verkostoihin pääseminen vaatii aivan toisenlaisia resursseja kuin pääkaupunkiseudulla. Jos valtakunnallista taidekenttää arvioidaan vain sen kautta, mikä on tuttua suurimmissa keskuksissa, koko Suomi ei tule aidosti nähdyksi.

Alueellisuuden huomioiminen ei tarkoita erilaisten laatukriteerien käyttämistä alueesta riippuen, vaan sitä, että samat laatukriteerit nähdään erilaisissa ympäristöissä. Tämä on erityisen tärkeää valtakunnallisissa taiteilija-apurahoissa: kun arviointi tehdään koko maan tasolla, myös erilaiset alueelliset toimintaympäristöt pitää tuntea osana arviointiin tarvittavaa asiantuntemusta.

Alueellisuuden lisäksi haluan nostaa esille tuttuuden. Suomalainen taidekenttä on pieni ja verkottunut. Taiteilijat, kuraattorit, tutkijat, galleristit ja järjestöjen toimijat kohtaavat samoissa ammatillisissa yhteyksissä. Pienellä paikkakunnalla tämä korostuu.

Paikallisen taidekentän tunteminen voi olla hyvän arvioinnin edellytys. Jos tietää, millaisessa ympäristössä hakija työskentelee, voi ymmärtää paremmin myös hakemuksen taustaa. Tuttuuden vaikutus voi kuitenkin toimia myös toiseen suuntaan. Se voi tuoda arviointiin tiedostamattomia ennakko-oletuksia sekä hakijan eduksi että haitaksi. Joidenkin taiteilijoiden työ ja nimi ovat arvioijalle ennestään tuttuja, kun taas toiset tulevat nähdyiksi vain hakemuksensa kautta. Tällöin hakijalla ei välttämättä ole samanlaista mahdollisuutta tulla nähdyksi ja ymmärretyksi kuin taiteilijalla, jonka työ on arvioijalle jo entuudestaan tuttua. Tuttuuden ei pidä muuttua näkymättömäksi ansioksi. Sama tuttuuden ja verkostojen kysymys koskee apurahojen lisäksi myös muita kuvataiteen alan arviointi- ja valintatilanteita.

Koska pienellä ja verkottuneella taidekentällä tätä asetelmaa ei voi kokonaan välttää, on syytä kiinnittää huomiota siihen, millaisilla keinoilla järjestelmä voi sitä ehkäistä. Apurahajärjestelmän uskottavuuden ei pidä perustua siihen, että kaikki luottavat toistensa puolueettomuuteen, vaan sen pitää perustua rakenteisiin, joiden avulla puolueettomuus voidaan todentaa.

Luottamuksen kannalta olennaista on, että arvioinnin käytännöt ovat avoimia, arvioijilla on tehtävään sopivaa asiantuntemusta ja esteellisyydet otetaan vakavasti. Myös arvioijien kokoonpanoilla on merkitystä. Siksi arvioinnin läpinäkyvyyden kannalta on olennaista tietää, kuka arvioi, millä perusteella paneelit muodostetaan, millaisiin ammatillisiin verkostoihin arvioijat ovat kytkeytyneet ja miten esteellisyydet ratkaistaan. Paneelien näkökulmien pitää olla riittävän monipuolisia, jotta yksittäinen tapa ymmärtää taidetta ei pääse määrittämään sitä, mikä suomalaisessa taide-elämässä nähdään arvokkaana.

Asiantuntijapankki voi antaa mahdollisuuden laajentaa vertaisarvioinnin näkökulmaa. Se voi tuoda päätöksentekoon ihmisiä, jotka eivät ole aiemmin olleet mukana valtakunnallisissa arviointitehtävissä, ja tehdä suomalaisen taide-elämän moninaisuutta näkyvämmäksi. Jotta tämä toteutuu, tarvitaan tietoista alueellista näkökulmaa, sillä Suomen taidekenttä ei ole yksi keskus ja joukko periferioita, vaan verkosto, jossa taiteilijat työskentelevät Helsingissä, Oulussa, Inarissa, Joensuussa, Porissa ja lukemattomilla muilla paikkakunnilla. Myös siellä syntyy ammatillisesti kunnianhimoista taidetta.

Uuden järjestelmän ensimmäisinä vuosina onkin tärkeää kerätä ja jakaa tietoa sen toimivuudesta. Muutaman vuoden kuluttua pitäisi voida tarkastella ainakin sitä, miten eri apurahamuodot jakautuvat eri puolille Suomea suhteessa hakijamääriin, myönnettyjen apurahojen määrään, apurahavuosiin ja myöntöprosentteihin. Samoin on hyvä tarkastella, miten arviointipaneelien alueellinen ja taiteenalakohtainen asiantuntemus toteutuu ja miten esteellisyydet ja ammatilliset verkostot otetaan arviointityössä huomioon. Kysymys on siitä, pystyykö valtakunnallinen vertaisarviointi näkemään suomalaisen taide-elämän sen koko laajuudessa – myös silloin, kun taiteilijan toimintaympäristö, verkostot tai nimi eivät ole arvioijalle ennestään tuttuja.