Miten se Oulun kulttuuripääkaupunkivuosi on mennyt? Miten on otettu vastaan? Mitä kohokohtia voisit mainita? Mitä on tapahtunut? Mihin ne rahat on käytetty? Miksi ei jotenkin muuten? Mikä on kaiken merkitys?

Vuoden viimeinen neljännes on vasta vierähtänyt käyntiin, mutta tällaisin kysymyksin moni satunnainen tapaaminen on alkanut jo pari kuukautta. ”Kaikilla tavoilla”, tapaan vastata. En osaa summata tätä kolmeen maakuntaan leviävää hanketta, sen muodostavaa kulttuuriohjelmaa tai sen vaikutuksia mitenkään tyydyttävällä tavalla kaiken ollessa vielä kesken. Kaikkea tapahtuu, koko ajan. Jotkut ovat tyytyväisiä, jotkut ärtyneitä, jotkut väsyneitä, jotkut puhkuvat energiaa.

Ehkä otamme jonkun ensi kevään Kaltion teemaksi turhautumisen ja riemun. Koska molempien tuntee olevan läsnä tässä kaupungissa. Tai ainakin tunnen molemmat läsnä itsessäni, jos yritän kuunnella, mitä aivoni ajattelevi.

Lähdin syyskuussa viikoksi Helsinkiin, jotta voisin pysytellä edes hetken erossa taiteen ja kulttuuritapahtumien ristipaineesta. Euroopan kulttuuripääkaupunkina Oulu on ollut elävämpi ja väreilevämpi kuin koskaan aiemmin. Kuin asuisi jossain vireässä eurooppalaisessa kaupungissa, olen huomannut ajattelevani – enkä tiedä, pidänkö siitä. En ole päässyt lillumaan sellaisessa raukeassa uneliaisuudessa, johon olen kotikaupungissani tottunut. Ihmisiä on liikkeellä jopa sunnuntaisin.

Toki tällainen muutos on hyvä ja tarpeellinen, jos se jää edes jossain määrin pysyväksi kuluvan vuoden jälkeenkin. Kulttuuri on sitä, että me puhumme toisillemme, ja juuri sitä kaikki paikat tarvitsevat pysyäkseen elävinä. Silti se jännittää, lähes pelottaa, kuten kaikenlainen muutos, ainakin minua.

Niin, kulttuuri on yhdessä olemista. Olen myös viime aikoina huomannut ajattelevani, että taiteessa ja muussakin kulttuurissa varsinainen sisältö ei ole yhtä tärkeätä kuin se, millä tavoin se taide tuo ihmisiä, kaikenlaisia ja keskenään aiemmin vieraita, itsensä äärelle, keskustelemaan ja kohtaamaan taiteen lisäksi myös toisensa. Vierasta ihmistä, Toista, voi olla vaikea katsoa suoraan. Helpompaa on seistä tai istua rinnakkain ja katsoa vaikkapa taidetta, ja alkaa sitten vertailla sen katsomisen synnyttämiä kokemuksia. Mitä minä näen tässä? Mitä sinä näet? Kokemukset kohtaavat, minkä jälkeen kohdata voivat vaivattomammin myös kokijat.

Tässä Kaltion numerossa pohditaan taiteen tekemisen ja taiteen tai kulttuurin tekijänä olemisen ohella myös tekoälyä, jota me kaikki joudumme yhä enenevissä määrin kohtaamaan. Tekoälyagentit ovat oivallisia apuvälineitä monenlaisissa tehtävissä, mutta mitä niiden ”äly” on? Laajat kielimallit pakottavat meidät pohtimaan myös oman älykkyytemme ja ihmisyytemme tarkoitusta. Runoilija Timo Salo raapii tekoälykeskustelun pintaa nähdäkseni juuri tästä suunnasta, ja muotoilija Tuomas Mujunen lähestyy nykyisten tekoälyjen ja ihmisälyn eroa ajan kokemisen ja ymmärtämisen näkökulmasta. Toivottavasti nämä esseet kiihdyttävät myös lukijoidemme ajatuksenjuoksua.

Oulu2026:n loppuvuodessa painotetaan taiteen ja teknologian ristipölytystä. Odotan sieltäkin kiinnostavia herättelyjä. Ja voivat ne tulla teiltäkin, rakkaat lukijat – muistakaa, että Kaltion toimitusta saa aina lähestyä juttuehdotuksilla ja aiheisiin sopivilla mielipidekirjoituksilla. Ja tulkaa juttelemaan, jos nähdään!