Festivaalin jälkeen luin kaksi lehtikirjoitusta tapahtumasta. Toisessa oli päädytty laatimaan kuvakollaasi festivaaleilla käytetyistä gákteista. Ei siinä, etteikö saamelaisia gáktimuoti ja sen arviointi kiinnostaisi, mutta tällä kertaa tapahtumasta jätettiin melko paljon lukijan tulkittavaksi kymmenen kuvan kuvakollaasin perusteella. Itse asiassa vastaanottajan vastuulle jätettiin kokonaan se, mitä asiasta pitäisi ajatella.

Toisessa jutussa kuvaillaan festivaalivuorokautta toimittajan kokemuksien näkökulmasta, villasukan kastumisesta jatkobileiden etsintään. Kulttuurijournalismia se ehkä on, mutta ei valitettavasti kansan kipeämmin kaipaamaa taidekritiikkiä. Jutut eivät tarjoa syvempää tarkastelua tai analysointia kulttuurin ilmiöistä, instituutioista ja niiden vaikutuksia.

Toki näillä jutuilla on nähtävinä kaksi merkitystä. Ensimmäinen on nostaa saamelaista kulttuurielämää marginaalista näkyville. Toisekseen jutut ovat omiaan herättämään keskustelua siitä, miksi saamelainen tai saamelaisesta kulttuurista kertova kulttuurijournalismi on tässä tilassa.

Saamelaisen kulttuurijournalismin puuttumisesta puhuttaessa se, miten saamelaisyhteisön ulkopuoliset kulttuuritoimittajat tai kriitikot voisivat tehdä parempaa taidekritiikkiä, ei ole mielestäni keskustelun innostavin näkökulma. Se on toki relevantti kysymys, mutta aiheesta on tehty jo muutamia mielenkiintoisia avauksia, ja tavoitteena tulisi olla mieluummin niiden toimeenpaneminen kuin niiden tarkempi kuvailu tai toistaminen. Helga West kirjoittaa artikkelissaan ”Suomalaisen yhteiskunnan tietovaje saamelaisista haittaa demokratiaa ja taidekritiikkiä” (Kritiikki näkyy -sivusto 12.6.2023) selkeitä pohdintoja työtä helpottamaan.

Haluan paneutua nyt kuitenkin siihen, miten saisimme herätettyä, nostettua ja kannateltua saamelaisyhteisöstä kumpuavaa arviointia ja keskustelua taiteesta. Miksi tarvitsemme julkista taidekritiikkiä?

West toteaa artikkelissaan, että saamelaista taidepuhetta luodaan enemmän yksityisesti kuin julkisesti. Hienoa: meillä on yksi johtolanka julkisen saamelaisen taidekritiikin puuttumiseen. Yksityinen puhe voidaan ymmärtää saamelaisena tapana käsitellä asiaa. Mutta vaikuttavatko halukkuuteen myös ulkoiset olosuhteet? Eivätkö saamelaiset koe yhteiskunnallisen tilanteensa takia taidekritiikkikeskusteluiden käymistä julkisesti turvallisena?

Pohdinnassa on myös huomioitava saamelaistaitelijoiden keskeinen rooli saamelaisten yhteiskunnallisessa kehittämisessä. Saamelaistaiteilijoilla on valtaa, koska he ovat olleet merkittävässä roolissa rakentamassa saamelaista yhteiskuntaa. Töiden kritisointia ei mahdollisesti koeta sosiaalisesti turvalliseksi, kun toisella osapuolella on valtaa ja kanavat lytätä arvostelija. Onko valta siirtynyt itse asiassa kriitikolta taiteilijalle?

Taidekritiikki ei kuitenkaan ole vain taitelijoita varten. Kritiikin kautta voidaan haastaa yhteiskunnallisia rakenteita ja ilmiöitä sekä osallistua näin myös vallitsevien rakenteiden ja käsitysten muuttamiseen. Koska saamelaisen taidekritiikki ja kulttuurijournalismi ovat lajissaan kuitenkin niin alkutekijöissään, kriitikon tai journalistin haastavaksi ja epäkiitolliseksi tehtäväksi jääkin tulkita itse saamelaisen taiteen sisältöjen lisäksi myös sen rakenteellisia haasteita. Yksi näistä haasteista on, että saamelaista taidetta esitetään usein saamelaisten kotiseutualueen ulkopuolella, ja näin ollen saamelaistaide on suuren osan saamelaisväestön saavuttamattomissa.

Tilanteen kehittämiseksi tai saamelaistamiseksi tarvitaan turvallisuutta, koulutusta, rakkautta lajiin – ja ilman muuta kriittistä näkökulmaa. Ei ole yhteisön näkökulmasta kestävää, jos saamelaistaidetta määritellään vain sen ulkopuolelta.