Paperilehdestä2/2016

Ookko nää oulusta, pelekääkkö nää psykopaattia

Unohdetun diagnoosin historiaa Oulun piiriltä

Harvempi tietää, että aikoinaan Oulu kuhisi psykopaatteja. Tuolloin psykopatialla ei tarkoitettu sitä, mihin sillä nykyään viitataan: empatiakyvyttömyyteen, manipulatiivisuuteen, pinnalliseen charmiin ja syyllisyydentunnon puuttumiseen. Psykopatian merkityssisältö oli laajempi, ja se kattoi koko joukon erilaisia psykiatrisia häiriöitä, jotka eivät olleet varsinaisia mielisairauksia mutta jotka kielivät siitä, ettei henkilö ollut myöskään normaali.

Psykopatia onkin lääketieteellisenä käyttöaikanaan ilmaissut normaaliuden rajanvetoa: kun et ole normaali etkä hullu mutta syystä tai toisesta hoidon tai arvioinnin tarpeessa, olet psykopaatti. Oululaisittain tuo joukko on kattanut niin pudasjärveläisen kinttupolun päässä asuvan erakon, porttikongiin sammuneen irtolaisen, romahtaneen kansakoulun opettajattaren kuin homoeroottisissa puuhissa kiinni jääneen herrasmiehenkin.

Toisin kuin kansan suusta toisinaan kuulee, vuonna 1925 perustettu ja maantieteellisesti katsottuna puolen Suomen mielisairauksia hoitanut Oulun piirimielisairaala ei ollut paikka, jonne lähetettiin mielivaltaisesti ilman syytä. Todellisuus oli paljon karumpi: suuri osa hoitoa tarvitsevista ei mahtunut sairaalaan. Ei ollut lainkaan poikkeuksellista, että vielä 1950-luvulla eri kunnista jätettiin vaikeahoitoisia sairaita sairaalan ulko-ovelle, vaikka paikkaluvut olivat täynnä ja yleensä reilusti ylikin.

Ne, jotka sairaalaan päätyivät, joko todella kärsivät jostain ongelmasta – tai sitten kärsijöinä olivat ihmiset hänen ympärillään.

Degeneraatio, konstituutio, vika

Psykopatiadiagnoosi rantautui Suomeen Saksasta, joka oli monessa mielessä kehittyvän suomalaisen tieteen esikuva. Ennen ensimmäistä maailmansotaa suomalaislääkärit matkustivat Saksaan erikoistumaan ja toivat matkoiltaan tuoreita oppeja ja hoitokäytänteitä. Vaikka suomalainen psykiatria olikin 1900-luvun alussa vielä varsin vaatimatonta, tuon ajan hermo- ja mielitautilääkärit eli psykiatrit olivat kansainvälisestikin vertailtuna opillisesti ajan tasalla.

Yksi Saksassa vallinneista opeista oli 1850-luvulta saakka vaikuttanut degeneraatio, suomalaisittain rappeutuminen. Karkeasti ajateltuna opin mukaisesti ihmisaines huononi, jos huonolaatuiset ihmiset parittelivat keskenään. Juopon ja hullun yhtymisestä saattoi seurauksena olla imbesilli tai psykopaatti.

Psykopatia tarkoitti rappeutuneen keskushermoston pohjalla ilmeneviä häiriöitä. Erityistä huomiota kiinnitettiin poikkeavaan tunne-, tahto- ja viettielämään. 1920-luvulle saakka myös ruumiilliset degeneraation merkit, kuten vaikkapa pyörteet hiuksissa tai erikoisen näköiset korvalehdet, merkittiin muistiin. Siinä vaiheessa, kun Oulun piirimielisairaala perustettiin, degeneraatio-oppi alkoi jäädä taka-alalle ja ryhdyttiin puhumaan konstituutiosta.

Konstituutio-oppi ei merkittävästi poikennut degeneraatiosta, sillä sekin korosti periytyvyyttä ja synnynnäisyyttä. Psykopatiaa oli kahta muotoa: konstitutionaalinen ja psykogeeninen. Jos potilas kärsi ensiksi mainitusta, hänen katsottiin aina olleen ”outo”. Toisinaan poikkeavuuden merkeiksi riittivät vuoteenkastelu ja unissakävely lapsuudessa. Psykogeeninen reaktio saattoi tapahtua vaikka vain kerran elämässä, esimerkiksi jonkin ikävän kokemuksen seurauksena. Puolison tai lapsen menettämisen tuskasta seuranneet vaivat olivat yksi tyypillisistä psykogeenisen reaktion myötä sairaalaan päätymisen syistä.

Toisinaan poikkeavuuden merkeiksi riittivät vuoteenkastelu ja unissakävely lapsuudessa.

1960-luvulle tultaessa psykopaatti kuului jo oululaiskoululaistenkin pänttäämiin sivistyssanoihin. Lääketieteellisessä käytössä siitä haluttiin eroon: merkitys oli löystynyt ja diagnoosin merkitys koettiin halveeraavaksi. Vuonna 1969 psykopatian korvasi arvoneutraalimmaksi koettu luonnevikaisuus.

1970-lukulainen luonnevikaisuus ei ole kaukana nykyaikaisista persoonallisuushäiriöistä. Jotkut persoonallisuushäiriöistä ovat nousseet myöhempinä aikoina: narsistisen persoonallisuuden kaltaisia kuvauksia ei piirin potilaiden joukosta juuri löydy. Nykyisen epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön kaltaista käyttäytymistä ja oireilua on sen sijaan kuvattu viime vuosisadan alusta saakka, ja se oli myös tarkennettu psykopatian antisocialis-muodoksi.

Vaikka psykiatrian tietämys persoonallisuushäiriöistä onkin kasvanut 1900-luvun alusta, eivät käsitykset ole olennaisilta osiltaan muuttuneet. Monessa mielessä persoonallisuushäiriöt ovat edelleen epämääräisiä ja psykiatrian kentässä eläviä, ja niiden rajanvedosta keskustellaan hyvin aktiivisesti.

Psykogeenisiä ja konstitutionaalisia

Aikaisista psykopaattisista reaktioista on vaikeampaa tunnistaa myöhempää psykopatiaa. Myöhemmin muut diagnoosit korvasivat psykopatian psykogeenisen muodon. Erään psykogeenisen reaktion katsottiin puhjenneen riidan seurauksena 1920-luvun toisella puoliskolla. Potilaskertomukseen kirjoitettiin seuraavanlainen kuvaus:

”Potilaalla on noin 7 vuotias avioton poika. Lapsen isä tahtoi ottaa pojan luoksensa, mutta äiti ei tahtonut luopua hänestä ja kiihtyi äärimmäisyyksiin saakka. Hän alkoi raivota, huutaa ja kirota ollen joskus väkivaltainenkin. Vuorokausimääriin hän ei nukkunut ensinkään ja on usein kieltäytynyt syömästä ja ottamasta lääkkeitä. Kaikenlaisia harhoja on ollut, etupäässä näkö- ja kuuloharhoja. Nähnyt piruja ja tuntenut helvetin tulen liekkien polttavan itseään. Toisinaan kuvitellut olevansa Jumala tai Kristus.”

Kuvaus on tyypillinen ennen toista maailmansotaa sairaalaan lähetetty psykopaattipotilastapaus. Jokin tapahtuma sai aiemmin terveen ihmisen mielen horjumaan ja hän aiheutti ongelmia sekä itselleen että ympäristölleen. 1920-luvulla harhatkin saattoivat olla psykopatian oireita, mutta myöhemmin niistä luovuttiin, elleivät ne olleet psykopatian paranoides-muotoon kuuluvia kapea-alaisia, esimerkiksi mustasukkaisuuteen liittyviä harhoja. Tapauksen äidille kävi luultavasti hyvin, sillä toivuttuaan sairaalassa hänen merkittiin kotiutuneen terveenä eikä hän joutunut uudelleen sairaalaan.

Olennaisia merkkejä psykopatiasta olivat hyödyttömyys yhteiskunnalle, huono perimä, kuljeskelu ja elätettävänä oleminen.

Konstitutionaalinen psykopatia säilyi Suomessa 1960-luvun loppuun saakka. 1930-luvulla se saattoi ilmetä esimerkiksi seuraavalla tavalla:

”Ei juuri koskaan tehnyt työtä. Kuljeksinut kerjuulla pitäjällä ja kauempanakin. Näpistelyyn taipuvainen. Samoin suku ainakin 3 polvessa samanlaisia, näpisteliöitä, kerjuulla ja kunnanavustuksella eläviä. Nytkin kunnalliskodissa potilaan vanhemmat, vaimo ja lapset. Samoin veli nauttii apua. Potilas ollut kunnalliskodissa noin puoli vuotta. On ilkeä, keksii valheita joita kantelee kunnan viranomaisille ym. Yllyttää toisia hoidokkia ilkeyksiin ja tottelemattomuuteen. Valittaa kipuja milloin missäkin ruumiinosassa. Ollut vuoteessa, nauttinut mielellään lääkkeitä. Uni kohtalainen, samoin ruokahalu. Ei väkivaltainen, ei itsemurhahaluinen. Vastahakoinen, esim. kylpyyn viety väkisin. Luonteeltaan ollut iloinen ja huoleton, ’ei surut ole koskaan painaneet’.”

Olennaisia merkkejä psykopatiasta olivat hyödyttömyys yhteiskunnalle, huono perimä, kuljeskelu ja elätettävänä oleminen. Esimerkin tapaus oli vaiva heille, jotka joutuivat olemaan hänen kanssaan tekemisissä, ja psykopaattipotilaille tyypillisesti aiheutti hankaluuksia osastollakin. Kuvauksen kirjoittaneen mielestä potilaalla ei ollut oikeita vaivoja vaan hän heittäytyi sairaaksi tai oli mahdollisesti hypokondrinen eli luulotautinen, niin kuin tuolloin kuvattiin. Siinä missä ensimmäisen esimerkin tapaus kärsi taatusti itse olotilastaan, toisen esimerkin potilas aiheutti vaivaa etupäässä ympäristölleen.

Hoitomuodot

Psykopaattipotilaita hoidettiin piirimielisairaalassa samoilla keinoilla kuin muitakin. Keskeisiä hoitomuotoja olivat työterapia ja lepo, mutta myös erilaiset lääkkeet. Lääkehoito mullistui 1950-luvulla, jolloin avohoitomahdollisuuksia pystyttiin lisäämään. Varsinkin ennen lääkehoidon muutosta annettiin aktiivisesti myös erilaisia shokkihoitoja, kuten Pentazolia ja insuliinia. Oulussa ei tehty psykopaateille lobotomialeikkauksia toisin kuin vaikkapa Tanskassa. Joihinkin psykopaattipotilaisiin hoidot tepsivät, ja monet kotiutettiin parempivointisina.

Konstitutionaalisessa psykopatiassa keskityttiin siitä aiheutuvien haittojen lieventämiseen, ei psykopatian poistamiseen. Katsottiin, että psykopatian kanssa synnyttiin ja samoilla eväillä tuli elää läpi elämän.

Oulussa oli aina diagnoosin käytön loppuun saakka hyvin biologinen ajattelutapa. Pitkäaikainen ylilääkäri Konrad von Bagh oli saanut oppinsa saksalaisen mallin mukaan ja pysyi biologisissa katsantokannoissaan vielä silloinkin, kun muu Suomi alkoi kallistua psykoanalyyttiseen suuntaan. Konrad von Baghin mielestä psykopaatit eivät edes kuuluneet sairaalaan, sillä heitä ei voitu onnistuneesti hoitaa, mutta käytännössä erinäisten syiden vuoksi heitä päätyi paitsi arvioitaviksi myös hoidettaviksi.

Erno Paasilinnan Timo K. Mukka -elämäkertaan taltioima lausunto, ilmeisesti Konrad von Baghin kirjoittama, kuvaa hyvin suhtautumista psykopatiaan:

”Potilas on ilmeisesti holtiton luonnevikainen, eikä mielestäni kansaneläke tule kysymykseen. Mielestäni kollegan (Pellon kunnanlääkärin) esittämä sotaväkiajatus on suorastaan loistava, muuten ei tässä vaiheessa voi muuta ajatella kuin yllyttää työhön. Kansaneläke tekisi ikuisiksi ajoiksi korvausneurootikon tästä muutenkin mitättömästä kansalaisesta.”

Oululaispsykiatrien nyreyttä selittää näkemys siitä, kuinka kunnon kansalaisten tulisi tehdä työtä. Lorvailu ja vetelehtiminen aiheuttivat ihmiselle vain harmia. Sairaalan tehtävänä oli hoitaa oikeasti sairaita eikä muulla tavoin ”mitättömiä kansalaisia”. Mukka ei ollut koskaan sairaalassa hoidettavana vaan ilmeisesti kävi yksityisvastaanotolla arvioitavana. Kysymysmerkiksi jää, mitä hän on vastaanotolla tehnyt saadakseen harvinaisen niinkin tylyn kuvauksen. Ainakin hänen toiveensa saada kansaneläkettä on lääkärin silmissä vaikuttanut kohtuuttomalta.

Psykopaattien määrä piirillä romahti vuoden 1953 jälkeen. Tuolloin siirryttiin kansainväliseen tautiluokitukseen ja aiemmin psykopatiaksi diagnosoituja vaivoja diagnosoitiin toisin. Siinä missä psykopaatteja oli piirimielisairaalassa heti sodan loputtua vuonna 1945 kaikkiaan 17 prosenttia ja vuonna 1952 jopa neljännesosa kaikista sisäänkirjatuista potilaista, oli heitä 1960-luvulla enää kolmisen prosenttia hoidettavista.

Diagnoosit muuttuivat, yleinen, diagnosoimaton sopeutumattomuus lisääntyi ja psykopatia tuli terminä tiensä päähän. Huippuaikoinaan se oli kuitenkin yksi käytetyimpiä piirimielisairaalan diagnooseja. Persoonallisuushäiriödiagnoosien käyttö pitää psykopatian perimää kunniakkaasti pystyssä: tarve nimetä ja määrittää tiettyjä pysyviksi katsottuja ominaisuuksia pysyy, vaikka hoitokeinoja ei välttämättä olekaan. Siinä missä epävakaan persoonallisuushäiriön hoidossa on nähtävissä myönteisiä tuloksia, epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö tuntuu suorastaan pahenevan hoidosta, sillä hoidettavat käyttävät hoitomuotoja hyväkseen. Epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön äärimmäinen muoto (nyky)psykopatia herättää kauhua ja oudoksuntaa – tai kihelmöintiä, mikäli kyseessä on seuraavaa menestyselokuvaa tai -sarjaa suunnitteleva käsikirjoittaja.

Psykopatian historiaan Pohjois-Suomessa sisältyy paljon arvottamista, kyvyttömyyttä hahmottaa ja ymmärtää erilaisuutta sekä monimuotoista vallankäyttöä. Samaan aikaan psykopatian historia on kuntien ja perheiden yritystä suojella itseään yrittämällä vaikuttaa haittaa ja suoranaista tuhoa aiheuttaviin yksilöihin.

Ennen kaikkea psykopatian historia on terveyden ja sairauden rajalla liehittelyä. Siinä missä vakavatkin mielisairaudet koskettavat jokaista jollakin tavalla joko pelkona, läheisen sairastamisen kokemisena tai yksittäisinä sairastumiskokemuksina, psykopatia, tai nykyaikaisemmin ilmaistuna persoonallisuushäiriöt, tuovat normaaliuden ja epänormaaliuden välisen väreilevän rajan kiusallisen lähelle. Psykopatia matkustaa jokaisen mukana.

Kommentit