”Aina on puhuttava totta.”

Isän pojalleen lausuma opetus nousee draaman keskiöön Pieniä suuria valheita -elokuvan jälkipuoliskolla. Ennen moraalinäytelmäksi muuttumistaan teos ehtii kuitenkin tarjota niin pohjoista ankeutta kuin satiiriakin.

Korostetun arkisen ja pienimuotoisen tarinan alussa Harri-isä (Mikko Nousiainen) muuttaa poikansa Simon (Niila Nousiainen) kanssa Harmaaketoon, joka vaikuttaa yhtä aikaa sekä syrjäkylältä että taajamalta. Avustajapesti puukirkkoseurakunnassa vihjaa, että kysymys on uudesta alusta. Kerronta on yhtä niukkasanaista kuin paikallinen väestö, mutta pian paljastuu, että taustalla on ainakin avioero.

Talviset miljööt ja isän vähäpuheiset mutta hyvin tyypitellyt työtoverit välittävät onnistuneesti syrjäseututunnelmaa, jossa on jotain samaa kuin Esko Männikön valokuvissa: hiljaista ränsistyneisyyttä ja menneen maailman läsnäoloa, joka voi löytää kaikupohjaa katsojan lapsuusmuistoista. Pojan uuden koulun tuhnuiset huoneet, keskusradion aamunavaukset ja kiusaamiskuviot ovat samoin tuttuja vuosikymmenten takaa.

Nykymaailma kännyköineen näyttää olevan kaukana poissa, televisiokin on kuvaputkimallia. Satiiriset elementit – aamunavausten pakkopositiivisuus, sliipatun rehtorin ”nollatoleranssi”, poliisin asema ”neekerinä” – tuovat asetelmaa lähemmäs, pois herkästä vanhan ajan tunnelmasta. Vauhtiin päästään, kun ilmeisen äkkijyrkkä isä alkaa selvittää koulukiusaamistapausta.

Vastassa on pikkupaikkakunnan satiirisesti esitetty mykkyys ja sisäänpäinlämpiävyys: rehtorin, kirkkoherran ja kodinkonekauppiaan triumviraatti järjestelee asioita mielensä mukaan, ja viimeksi mainitun mykkäkoulu vaimoaan kohtaan kääntää satiirin jo komediaksi. Samaa sarjaa on isän työkaverin, samaten avioeron kokeneen Koposen mielenhuojennuskeino, konepistooliammunta.

Ohjaaja Matti Kinnunen tekee tässä mieselokuvaa, jossa vastakkain ovat rehellisyys ja manipulointi, empaattisuus ja toksisuus. Jälkimmäistä edustaa kodinkonekauppias, kärjistetyn karmea mieskarikatyyri, joka on myös keskeisen koulukiusaajan isä ja perhetyranni. Naiset ovat taustahahmoja, joiden järkevä (kouluterveydenhoitaja) tai yliampuva (kiusatun Erkon äiti) ymmärtäväisyys alleviivaa miesten kommunikointikyvyttömyyttä ja konfliktialttiutta.

Harri-isä asettuu pahansuopaa kyläyhteisöä vastaan kuin yksinäinen lännensankari, mutta hänenkin kuvansa säröytyy. Kiusatun rooli lankeaa omalle pojalle, ja Harrille tarjoutuu tilaisuus hyvitykseen vilpin avulla. Samalla satiirinen arkirealismi muuttuu moraalinäytelmäksi, ja henkilöhahmot astuvat taas askelen lähemmäs katsojaa. (Ajankohtakin tarkentuu nykyajaksi, sillä juoneen ilmaantuu kännykkä.)

Lapsi ottaa isän opetuksen totuudessa pysymisestä kirjaimellisesti, kun taas aikuisen näkökulmaa hämärtävät kontrollin- ja kostonhalu sekä suurpiirteisyys, joka sekoittaa moraalin ja tosiasiat: oikeamielisen ei tarvitse olla niin tarkka totuudesta, vaan sen saa yleistää malliin ”lanttulaatikko ku lanttulaatikko”.

Joulunaika ja yllättäen ilmaantunut pappiusaihe korostavat moraalipainia. Lopussa mukaan tulee selkeää vertauskuvallisuutta, kun varjossa kuvastuvat pirunsarvet, synnit kaivetaan esiin aivan sananmukaisesti ja langennut mies saa kehotuksen: ”Tuu ylös sieltä.”

Mustavalkoisuuden hälventyminen harmaan sävyjen tieltä viedään maaliin moniulotteisesti, mutta hieman hätäisesti. Yhden keskeisen henkilöhahmon kääntymys tulee eteen töksähtäen, ikään kuin tarinasta puuttuisi palanen, ja sama koskee loppumonologia. Vaikka äkkinäisyyden katsoisi olevan sopusoinnussa mieshahmojen kommunikoimattomuuden kanssa, pohjustusta olisi kaivattu toiminnan tasolla.

Pieniä suuria valheita on silti kohtalaisen hallittu pieni elokuva, jonka alku- ja keskivaihe – ankeus ja satiiri – ovat vähintään yhtä vahvoja kuin loppupuolen moraalinäytelmä. Viimeksi mainittu on paikallaan sikäli, että se henkii niin sanotusti uskoa ihmiseen, tämän vikojen korjattavuuteen ja anteeksiantoon.

Pienistä suurista valheista puuttuu Kinnusen edellisen pitkän ohjauksen, Kauko Röyhkän romaaniin pohjautuvan Miss Farkku-Suomen rock-vetovoima, mutta sille toivoisi yhtä paljon näkyvyyttä: hyveet, intensiivinen pienimuotoisuus ja monitasoinen arkisuus, ovat samoja. Ne kuvastuvat myös kauttaaltaan uskottavien näyttelijöiden kasvoilta.