Statistics Norway (SSB) julkaisi tutkimuksen nimeltä ”Age at Immigration and Crime: Findings for Male Immigrants in Norway”, jonka ovat kirjoittaneet tutkijat Synøve Nygaard Andersen ja Torbjørn Skardhamar. Tutkimus tarkastelee maahanmuuttoiän ja rikollisuuden välistä yhteyyttä miesmuuttajien keskuudessa. Tulokset osoittavat, että vanhempana muuttaneet miehet syyllistyvät yleensä vähemmän rikoksiin heikommasta kotoutumisestaan huolimatta, kun taas nuorena tai jo syntymämaassaan kasvaneet (toinen sukupolvi) saattavat osoittaa suhteellisesti korkeampia lukuja tietyissä kategorioissa. Tässä paljastuu tärkeä paradoksi: täydellinen kielellinen ja kulttuurinen kotoutuminen ei estä jännettä, se saattaa päinvastoin synnyttää erilaisen konfliktin, jota kutsutaan joskus ”maahanmuuttajaparadoksiksi.”

Itsetietoisuus ja tunnustuksen tarve

Asian ymmärtämiseksi voidaan palata yksinkertaiseen lapsuuden kokemukseen: lapsi maalaa kuvan huoneessaan eikä löydä ketään, jolle näyttää sen. Vaikka hän olisi siihen tyytyväinen, hänen tunteensa sen arvosta jää vajaaksi. Mutta kun hän näyttää sen äidilleen tai opettajalleen ja kuulee ”maalauksesi on kaunis”, hän tuntee olemassaolonsa arvokkaaksi, koska toinen on tunnustanut hänen vaikutuksensa.

Näin ihmisen itsetietoisuus muotoutuu toisten katseen kautta. Lapsi kutsuu maailmaa näkemään itsensä, ja jos hän ei saa vastausta, hän saattaa tuntea, kuin maailma pyytäisi häntä katoamaan tai kieltämään oman olemassaolonsa.

Tämä ajatus ilmenee selvästi Georg Wilhelm Friedrich Hegelin herra–orja-dialektiikassa. Hegel väittää, että kahden tietoisuuden kohtaaminen on olennainen vaihe itsetietoisuuden kehityksessä: jokainen tietoisuus haluaa tulla tunnustetuksi vapaana olentona. Kun tämä tunnustus puuttuu, suhde saattaa muuttua konfliktiksi, kuten tapahtuu rasismissa tai syrjinnässä, jossa ihmistä kohdellaan arvottomana tai sosiaalisesti olemattomana, ja hän joutuu taistelemaan tunnustuksen saamiseksi.

Tässä dialektiikassa herra vaikuttaa vahvemmalta osapuolelta. Hänen valtansa saattaa perustua kieleen, rahaan tai auktoriteettiin, mutta todellisuudessa hän on riippuvainen orjasta voidakseen tuntea itsensä herraksi. Kun taas orja, näennäisestä heikkoudestaan huolimatta, hankkii ajan myötä tietoisuutta ja voimaa työn ja kokemuksen kautta.

”Itsetietoisuus on olemassa itsessään ja itsensä kautta, koska se on olemassa toiselle.” (Georg Wilhelm Friedrich Hegel)

Hegel ei kuitenkaan itse ollut immuuni oman filosofiansa jännitteille. Voiko Hegeliä käyttää syrjinnän kritiikin välineenä, kun hänen oma filosofinen järjestelmänsä on toisissa yhteykssä tuottanut hierarkiaa ja syrjintää oikeuttavaa diskurssia? Rehellinen vastaus on ”kyllä” – edellyttäen, että emme käytä häntä lopullisena auktoriteettina vaan paljastavana linssinä, joka itse kaipaa tarkkailua.

Ja ehkä Hegel on yhä oikeassa syvemmässä mielessä kuin ensin haluaisimme myöntää: tämän artikkelin kirjoittaminen on itsessään tunnustuksen etsimistä, yritys tulla nähdyksi, saada oma kokemus tunnustetuksi todellisena ja vakavan ajattelun arvoisena. Kirjoittaja on kuin lapsi maalauksen kanssa, hän kutsuu maailmaa ja pyytää sitä katsomaan.

Fanon: kun toinen muokkaa minuutta sisältäpäin

Ihminen yrittää ymmärtää maailmaa rationaalisesti, mutta maailma saattaa hylätä hänet irrationaalisista syistä; ihonvärin, heikon kielitaidon tai alkuperän vuoksi. Tässä paljastuu perusongelma: jos hylkääminen perustuu ennakkoluuloihin, rationaalinen vuoropuhelu käy mahdottomaksi, koska toinen osapuoli ei toimi loogisesti.

Frantz Fanon meni Hegeliä pidemmälle tässä asiassa. Teoksessaan ”Musta iho, valkoiset naamiot” (Peau noire, masques blancs 1952, ei suomennettu)hän osoitti, kuinka toisen katse ei ainoastaan rajoita vapautta vaan rakentaa ihmisen kehon ja tietoisuuden uudelleen sisältäpäin. Kolonisaation kohteeksi joutunut ihminen ei ainoastaan tunne itseään torjutuksi, vaan hän alkaa joskus nähdä itsensä hylkääjiensä silmin. Fanon ilmaisi tämän sanoessaan, että hän oli rationalisoinut maailman mutta maailma hylkäsi hänet värin perusteella ja pakotti hänet palaamaan irrationaaliseen.

”Halusin olla mies miesten joukossa. Mutta huomasin olevani esine esineiden joukossa.” (Frantz Fanon)

Tällaisessa tilanteessa ihminen saattaa turvautua vihaan, väkivaltaan tai vetäytymiseen, aivan kuten lapsi saattaa huutaa saadakseen huomiota, kun häntä ei nähdä.

Ensimmäinen ja toinen sukupolvi: kaksi erilaista konfliktia

Tämä analyysi koskee myös maahanmuuttajia. Ensimmäinen sukupolvi asettuu usein hegeliläisessä mielessä ”orjan” asemaan. Se ei katso olevansa suorassa kilpailussa yhteiskunnan kanssa vaan yrittää osoittaa arvonsa työn kautta. Työn kautta ihminen hankkii arvonsa ja kykynsä vaikuttaa sekä löytää riippumattomuuden tunteen toisten katseen ulkopuolelta.

Mutta jos häneltä evätään työ tai mahdollisuus osoittaa itsensä, hänen tunteensa näkymättömyydestä tai tunnustamattomuudesta saattaa syventyä. Hän saattaa ajautua sosiaalisen olemassaolemattomuuden tilaan, turvautua vihaan tullakseen näkyväksi tai sulautua toisen identiteettiin. Tämä sulautuminen johtaa kuitenkin usein hankalaan tilanteeseen, jossa ihminen löytää itsensä kahden identiteetin väliltä: ei täysin hyväksytty uudessa yhteiskunnassa, eikä enää tunne täyttä yhteenkuuluvuutta alkuperäiseen identiteettiinsä.

Toinen sukupolvi kohtaa olennaisesti erilaisen tilanteen. He puhuvat samaa kieltä, heillä on samat oikeudet ja he näkevät itsensä muiden vertaisina eivätkä siksi hyväksy syrjintää eivätkä alisteista asemaa. Tässä he astuvat suoraan kilpailuun yhteiskunnan kanssa, olipa kyse työstä, resursseista tai jopa sosiaalisista ja intiimeistä suhteista. Vastauksena vastaanottavassa yhteiskunnassa saattaa nousta puolustava diskurssi, joka näkee tämän ”toisen” tunkeutuvan etuoikeuksiin, joiden on katsottu kuuluvan yksinomaan omalle ryhmälle.

Tässä vaiheessa vallitseva käsitys siirtyy rinnakkaiselosta uhantunteeseen. Ei maahanmuuttajan olemassaolon vuoksi sinänsä vaan siksi, että hän vaatii täyttä tunnustusta tasa-arvoisuudelleen.

Tämä ristiriita synnyttää erityistä jännitettä: toisella sukupolvella ei ole samaa viettiä kuin ensimmäisellä sukupolvella todistaa itsensä työn kautta, koska se jo tuntee kuuluvansa. Samaan aikaan se saattaa kuitenkin huomata, että yhteiskunta näkee sen yhä ”toisena”. Tässä kohtaa lykätty konflikti nousee pintaan vihan, kapinan tai väkivallan muodossa. Tai sitten päinvastaisessa suunnassa tapahtuu täydellinen samaistuminen toiseen ja yritys pyyhkiä alkuperäinen identiteetti pois.

Konflikti ei ole väistämätöntä: vastavuoroisen tunnustuksen ehdot

Tämä ei tarkoita, että konflikti on väistämätöntä. Hegel itse ei nähnyt konfliktia päämääränä vaan vaiheena. Ero sellaisen yhteiskunnan, joka elää tämän jännitteen tuhoavasti, ja sellaisen, joka pääsee sen yli, välillä tiivistyy yhteen kysymykseen: annetaanko toiselle sukupolvelle mahdollisuus vaatia tunnustusta laillisin ja avoimia kanavia pitkin, vai löytääkö se ne suljettuina? Kun lailliset polut suljetaan, tunnustuksen vaatimus muuttuu yhteen ottamiseksi.

Hegel väitti, että tämä konflikti on välttämätön tietoisuuden kehitykselle, mutta sen ei tarvitse olla väkivaltainen. Jos vastavuoroinen tunnustus saavutetaan alusta alkaen, eli kumpikin osapuoli tunnustaa toisen vapaana ja tasa-arvoisena ihmisenä ilman sulautumisen pakottamista tai historian kieltämistä, konflikti voidaan ylittää ja saavuttaa tasapainoinen suhde.

Vastavuoroista tunnustusta ei kuitenkaan voida saavuttaa pelkillä hyvillä aikomuksilla. Se vaatii institutionaalisia ehtoja: koulun, joka ei rankaise erilaisuudesta. Työmarkkinat, jotka eivät sulje oviaan vieraskielisen nimen vuoksi. Julkisen diskurssin, joka ei toista ”vaarallisen toisen” kuvaa jokaisen kriisin yhteydessä. Ilman näitä ehtoja tunnustus jää ilmassa leijuvaksi moraaliseksi iskulauseeksi, ja paradoksi säilyy: mitä enemmän ihminen kotoutuu, sitä selvemmäksi hänen tasa-arvon vaatimuksensa tulee ja sitä kivuliaampi on tämän vaatimuksen hylkääminen.

Lopuksi

Ei ole ”minää” ilman ”sinää.” Toisen tunnustaminen ei ole pelkkä kohteliaisuus, se on perustavanlaatuinen inhimillinen tarve. Ilman sitä tietoisuus ei täydenny eikä yhteiskunta saavuta vakautta.

Tämä tunnustus ei kuitenkaan synny itsestään. Se rakennetaan tai puretaan arjen yksityiskohdissa, myönnetyissä mahdollisuuksissa ja suljetuissa ovissa – kauan ennen kuin se kirjoitetaan sanomalehtiin tai julistetaan puheissa.