Metsä elonkirjon takaajana ja luonnonsuojelutyön näyttämönä

Monipuolisista aiheistaan ja humaanista otteestaan tunnetun ohjaaja ja käsikirjoittaja Virpi Suutarin uutuuselokuvan Havumetsän lapset pääosassa ovat luonto ja sen suojelun puolesta toimivat aktivistit. Nuoren polven metsäaktivisteja ja heidän toimintaansa viimeisen kahden vuoden aikana kuvaava dokumenttielokuva välittää tuoreen kuvan tämän päivän etujoukkoon asettuneista luonnonsuojelijoista. Elokuvassa esitetyt arkistofilmit kytkevät heidän toimintaansa osaksi luonnonsuojelutyön puolivuosisataista jatkumoa, jossa suoralla toiminnalla ja kansalaistottelemattomuudella on ollut oma merkityksensä.

Elokuvan innoittajaksi nimetään toimittaja ja tietokirjailija Juha Kauppisen kirjoittama suomalaisen luonnonsuojeluliikkeen historiasta kertova teos Heräämisiä – kuinka minusta tuli luonnonsuojelija (2021). Kirjan metsää käsittelevät osuudet toimivat myös erinomaisena historiataustoituksena elokuvan ajankohtaistapahtumiin.

Metsäliikkeen nuoren polven aktivisteihin keskittyminen on monessakin mielessä osuma. Ympäristöjärjestö Greenpeacen, Luontoliiton ja Elokapinan metsäaktivistien yhteistyöstä kummunnut liike oli saanut alkunsa muutamaa kuukautta ennen kuvaustyön aloittamista ja se on elokuvanteon aikana vahvistunut kansalaistoiminnaksi, joka tarjoaa monipuolisia, kaikille soveltuvia tapoja ottaa osaa luonnonsuojeluun.

Yhdessä työryhmänsä kanssa Suutari onnistuu elokuvallisin keinoin laajentamaan nuorten luonnonsuojelijoiden ja aktivistien seurantadokumentaariin pohjaavan työn näkökulmaa tavalla, jolla se osoittaa aiheen koskettavan meitä kaikkia.

Elokuvan esteettinen toteutus luo oman immersiivisen, teoksen todellisuuteen upottavan elämyksensä. Lumoava luontokuvaus ja herkkävireinen äänimaisema, koskettavat kohtaamiset ja kaikkiaan liikuttava aihepiiri. Kyllä, havumetsien lapsiksi tunnistanevat itsensä kaikki, jotka ovat ammentaneet hyvinvointiaan Suomen luonnosta ja sisäistäneet kansalliset metsäkertomukset.

Lämminhenkinen ja luonnonläheinen kokonaisuus ravistelee samalla kohtaamaan luonnon hälyttävän nykytilan. Se herättää myös kysymyksiä metsäalan toimijoiden ja poliittisten päättäjien toiminnan kestävyydestä ja vastuullisuudesta. Punnittavana ovat esimerkiksi valtaa pitävien tahojen ylläpitämät käsitykset metsästä uusiutuvana luonnonvarana ja toiminnan kerrannaisvaikutukset, tehometsätalouden aikaansaama korvaamaton ympäristötuho.

Elokuva tekee näkyväksi ilmastonmuutokseen kiinnittyvää yhteiskunnallista taitekohtaa, jossa perustavat talouteen ja luontoon kytkeytyvät näkemyserot piirtyvät kirkkaasti esiin. Selväksi tehdään myös se, että taloudelliset ja ekologiset arvot ovat toisistaan riippuvaisia ja elinolosuhteiden turvaamisen kannalta erottamattomat.

Suutari luotaa nuorten aktivistien asiaa vaikuttavalla otteella. Aihepiiri vaatii tasapainoilua ja luovimista. Yhtäällä ovat kriittisestä aiheesta vastuuta kantavat nuoret ja aktivismin kuormittavat tekijät. Toisaalla vastassa on valtakoneisto, poliittisesta järjestelmästä metsähallitukseen ja metsäteollisuuteen, oikeuslaitoksesta poliisitoimeen ja mediaan. Syvään juurrutetut, usein lähes luonnonlakien kaltaisina esitetyt mutta ideologiset käsitykset metsistä muodostavat oman ryteikkönsä.

Ilmastokriisin hillitsemisen kannalta metsä on luonnonsuojelun ydinaluetta. Monimuotoisten ekosysteemien suojaaminen laji- ja luontokadolta sekä hiilinielujen turvaaminen edellyttävät viimeisten luonnonmetsärippeiden rauhoittamista ja metsien ennallistamistyötä.

Elokuvassa piirtyy luonnonsuojelutyön monipuolisuus. Suoran toiminnan aktiot kohteissa, joiden katsotaan olevan akuutisti uhan alla, ovat aktivismin näkyvin muoto. Ne myös herättävät kovinta vastustusta. Aktivismissa viimeisenä keinona käytetyllä kansalaistottelemattomuudella on kuitenkin demokraattisessa järjestelmässä paikkansa poliittisen vastarinnan muotona, ja sillä on myös perinteisesti ollut merkittävä rooli yhteiskunnallisissa muutoksissa.

Aktivismia teilataan usein heppoisilla väitteillä idealismista. Elokuvaa katsoessa käy selväksi, että luonnonsuojelu on käytännön realiteettien puitteissa tapahtuvaa kovaa mutta myös monipuolisuudessaan antoisaa työtä. Katsoja pääsee näkemään välähdyksiä suojelutyön kirjosta: mielenosoitusten lisäksi myös kouluttautumista, luonto- ja lajikartoitusten tekemistä, laaja-alaista tiedonkeruuta ja sen pohjalta toiminnan suunnittelua, työryhmiin ja sidosryhmien neuvotteluihin osallistumista, tiedottamista, kampanjointia, julkaisutoimintaa.

Nuoret ovat ihania välittäviä, vastuullisesti ajattelevia ja toimivia, ja myös tärkeässä asiassaan vakuuttavia. Ympäristöaktivismi kun pohjaa tutkittuun tietoon ja nojaa YK:n ja EU:n biodiversiteettistrategioihin.

Elokuvan pääosissa ovat metsäliikkeen keskeiseksi toimijaksi noussut Ida Korhonen ja kuvausaikana oman polkunsa löytävä Minka Virtanen. Dokumentaarin kohtauksissa näkemyserot eri sukupolvea ja yhteiskunnallista asemaa edustavien välillä piirtyvät esiin, myös vahvan sukupuolittuneina. Samalla näitä jähmeitä asetelmia ravistellaan raikkaalla tavalla.

Tärkeimpiä keskusteluja käydään läheisten kanssa. Ida jakaa isoisänsä Taunon kanssa syvän yhteyden metsäluontoon, mutta eri alojen ja sukupolvien metsänhoitoa koskevissa näkemyksissä on yhteen sovittelemista. Isoäitien lempeydellä on niin erimielisyyksiä kuin maailmantuskaakin loiventava vaikutus.

Elokuva herkistää tarkkailemaan, millä tavalla asiat esitetään. Ida nähdään kysymässä silloiselta maa- ja metsätalousministeriltä, mitä hallitus aikoo tehdä jatkuvasti laiminlyötyjen suojelutavoitteiden toteutumiseksi. Todellako ministeritason vastaus on varsinaisen aiheen ohittava markkinamekanismien puolesta liputtaminen ja asiaankuulumaton sosialismin aatteella tylyttäminen? Minka purkaa hersyvällä tyylillään, kuinka kokee tulevansa ”miesten luennoimaksi”. Arvovaltaisessa tapaamisessa hän onnistuu kuitenkin luomaan kiilaa viralliseen puheenparteen ja loven perimmäisten arvojen pohdinnalle.

Kamera-ajo piirtää kulttuurista muutosta näkyviin. Kabinettien perinteiset muotokuvat henkivät menneen maailman johtajuutta mutta tämän päivän neuvottelutiloissa hehkutetaan vuorovaikutuksen tärkeyttä. Elokuvassa esiintyvä aktivisti ja väitöskirjatutkija Otto Snellman on käsitellyt tätä metsäyhtiöiden kampanjoinnissakin näkyvää kärkeä viherpesuun rinnastettavissa olevana ilmiönä artikkelissaan ”Mitä on dialogipesu? Viherpesun uusi kuosi UPM:n ja Metsä Groupin sisältömarkkinoinnissa”.¹ Olennaisinta ei ole se, mitä esitetään, vaan se, miten esitetty on linjassa toiminnan kanssa ja suhteessa ympäröivään todellisuuteen.

Elokuvan tapahtumia ei taustoiteta, mutta kutkuttavat kohtaukset innoittavat tiedonhakuun. Tietoa onkin helposti saatavilla niin uutismediasta kuin metsäalan toimijoiden ja ympäristöjärjestöjen sivustoilta. Eri tahot kertovat asioista omilla tavoillaan eikä aihepiiriin liittyvästä tiedosta ole muutenkaan puutetta. Laajemman kokonaisuuden ja eri asiayhteyksien hahmottaminen sen sijaan on haastavaa, ja tässä taiteella on oma potentiaalinsa.

Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla. Oma arvonsa on sillä, että se tuo yhteiskunnallisesti marginalisoidun ryhmän näkökulman esille. Kuvattuja kunnioittavassa lähestymistavassaan elokuva onnistuu valottamaan aihetta eri kannoilta kärjistysten ja vastakkainasetteluiden karikoita välttäen. Näin se samalla tarjoaa katsojalle tilaa ajatella ja reflektoida erilaisia näkemyksiä sekä muodostaa omaa suhdettaan aiheeseen.

Elokuvan vaikuttavimmat kohtaukset tapahtuvat luonnon äärellä. Luonto näyttäytyy voimavarana, tiedon ja mielikuvituksen lähteenä, kanssaelon tyyssijana. Nuoret kanavoivat niin luonnosta kuin asiantuntijoilta ammentamaansa tietoa konkreettiseen suojelua edistävään toimintaan, mutta tunnetyössäkin on tekemistä. Menetyksen ja surun tunteiden käsittely kiteytyy koskettavassa laulunsäkeessä ”Hyvästi kuukkeli, hyvästi äiti. Hyvästi talitintti, hyvästi isoäiti.”

Luonnon äärellä asiat myös asettuvat omiin mittasuhteisiinsa. Järven rannalla tutkitaan Suomen uhanalaisista lajeista kertovaa Punainen kirja -sivustoa ja karut tiedot jäävät mieleen kaikumaan. Esille nousee tietoisuus siitä, että ihminen osana luontoa – lajina muiden joukossa – on yhtä lailla uhan alla. Kohtaus huipentuu sukellukseen pinnanalaiseen maailmaan. Luontokuvaaja Teemu Liakkan järvivesistön syvyydessä kuvaamassa otoksessa on jotakin ihmeellistä, aitoa luontoyhteyden tunnetta välittävää.

Havumetsän lapset on ennen kaikkea luonnonarvon ja sen suojelun puolesta puhuva elokuva. Se kutsuu samalla käymään aiheen ympärillä laajempaa keskustelua.

Aihepiiri linkittyy akuutteihin ja kriittisiin yhteiskunnallisiin keskusteluihin. Se iskee kipinää myös päiväntasaiseen uutisseurantaan. Ilmastopolitiikka on kulminaatiopisteessä, mutta Suomi jarruttaa EU:n ennallistamisasetuksen etenemistä, hallituksen tekemien rahoitusleikkausten vuoksi luonnonsuojelualueita ennallistetaan merkittävästi vähemmän, suojelualueiden kriteerejä kiristetään ja aktivismia pyritään tukahduttamaan entistä kovemmilla rikollistamisen keinoilla. Kaikki tämä viestii vahvemman kansalaisyhteiskunnan ja laajemman aktivismin tarpeen puolesta.

Nuorten kohtaaminen on ensiarvoisen tärkeää, sillä tämän päivän ratkaisuissa vastataan heidän ja myös tulevien sukupolvien elinehdoista. Tutkimustiedon ja uutisoinnin luomaa synkkää tilannekuvaa vasten näiden nuorten asenne ja valmiudet luovat valoa, toivoa – ja toivottavasti myös meihin kaikkiin halun osallistua, kantaa vastuuta ja toimia kestävällä tavalla.

Artikkelin kuvat Teemu Liakka / Euphoria Film.

1https://www.elonkeha.com/2023/09/04/mita-on-dialogipesu-viherpesun-uusi-kuosi-upmn-ja-metsa-groupin-sisaltomarkkinoinnissa/