Juoksevia poroja, istuvia ihmisiä

Juoksevia poroja, istuvia ihmisiä

Kemin taidemuseon näyttely kesällä 2025 esittelee pohjoissuomalaisen taidemaalari Tapani Rantalan (1934–2022) laajaa tuotantoa. Näyttely tuo esiin Rantalan vuosikymmeniä kestäneen uran eri vaiheita, ja mukana on myös harvemmin nähtyjä varhaisteoksia.

Matka lappilaiseksi taiteilijaksi

Tapani Rantala syntyi Ylitornion Pessalompolossa. Hän opiskeli Rauman seminaarissa ja toimi elämänsä aikana muun muassa opettajana Mikkelissä sekä lavastajana ja näyttelijänä 1960-luvulla Tampereella. Hän muutti myöhemmin takaisin Lappiin ja työskenteli taidemaalarina pääosin Lapissa 1980-luvun alusta alkaen.

Rantala aloitti uransa abstrakteilla ja kantaa ottavilla teoksilla 1960-luvun vaihteessa, ja hänet tunnetaan erityisesti Lapin luontoa ja ihmisiä kuvaavista realistisista maalauksista sekä fantasiaa ja realismia yhdistävästä ilmaisustaan.

Muotokuvien maalaaminen oli Rantalalle keskeistä, ja maalauksia syntyi runsaasti niin taiteilijalle tutuista ihmisistä kuin julkisuuden henkilöistä. Lisäksi Rantala teki tilaustöitä; hänen teoksiaan on esillä julkisissa ja yritysten tiloissa eri puolilla Lappia. Kemin taidemuseoon on saatu lainaksi Rantalan teoksia eri tahoilta, muun muassa useilta yksityishenkilöiltä.

Soutu värien vapauteen

Rantalan poliittisissa ja kantaa ottavissa töissä värit tuovat voimaa, mutta luovat kuviin myös pehmeyttä, kuten teoksessa ”Osara on puhunut” (1969). ”Hukkuva poro (Lokka-Porttipahta)” (1971) on saanut kuvan tueksi tekstilainauksen nykyään jo lakkautetusta sanomalehdestä Pohjolan Sanomista. Katsoja peilaa poliittisia töitä nykyaikaan. Mikä on muuttunut, onko mikään?

Rantala opiskeli 1970-luvulla taidemaalausta Leningradin Repin-instituutissa Neuvostoliitossa. Repin-instituutin aikaiset henkilökuvat ovat realistisia ihmisasetelmia. Rantalan myöhemmissäkin ihmiskuvauksissa ja muotokuvissa on jähmeyttä, ihmiset ovat enemmän päitä kuin vartaloita, aikaan pysähtyneitä silmiä ja katseita.

Rantalan maisemamaalaukset ovat parhaimmillaan viitteellistä, pehmeää ilmaisua, jossa katsojan on kevyt kulkea paikasta toiseen. ”Talviaurinko Pessalompolossa” (1970–71) tai ”Jokimaisema Torniosta” (1983) kutsuvat katsojaa ihmettelemään avautuvaa maisemaa.

Näyttely tarjoaa mahdollisuuden tutustua myös Rantalan ihmisiä tarkasteleviin lyijykynätutkielmiin ja -piirustuksiin.

Alkuja, loppuja – ja liikettä

Tapani Rantalan teoksista koottu näyttely on saanut nimekseen Kaikki on ollut mahdollista. Näyttelyn nimi on avartuva – asioiden on mahdollista toteutua –, mutta samalla se viittaa menneeseen ja jonkin päättymiseen.

Lähdin näyttelyyn hiukan varautunein ajatuksin. Olisiko Rantalan näyttely staattinen, olisiko pääpaino Lappi-aiheissa ja muotokuvissa? Näyttelyn monipuolisuus ja vaihtelevuus yllättävät myönteisesti.

Näyttelyn teosrunsauden lisäksi vaihtelevuutta tuovat muutamasta taulusta koostuvat teemakokonaisuudet sekä teosten keskinäinen asettelu. Katsojalle on toisaalta haaste, toisaalta helpotus, kun työt seinillä muodostavat maisemien, muotokuvien ja abstraktien töiden kirjavan kokonaisuuden. Abstraktit teokset ja värimaailmat muotokuvamaalausten ympärillä luovat näyttelyyn mielenkiintoista kontrastia. Erityyppiset kuvat vievät tunnelmasta toiseen, ja katsoja saa mahdollisuuden milloin lepuuttaa katsettaan kuvissa, milloin tarkentaa katsettaan töiden yksityiskohtiin.

Näyttelykierros päättyy teokseen ”Pohjantähden alla” (1975). Näyttelyvieras kokee lopuksi pysähtymisen ja päättymisen tunnelmia, kuin jokin ei olisi enää mahdollista. Ajatukset jäävät kuitenkin väreihin ja keveyteen. Näyttelyn tarina jatkuu vielä.