Pohjois-Suomen katukuvaa ilahduttavat alati lisääntyvät muraalimaalaukset. Harvan tekijäjoukon vielä harvinaisempaa tekijyyttä edustavat naismuraalitaiteilijat. Haukiputaalaislähtöisen kuvataiteilija Marianne Kauppilan muraaleja on nähtävissä Euroopan kulttuuripääkaupungissa Oulussa ilahduttavan paljon. Kauppilan veikeät eläinhahmot ja kaunissävyiset muraalit värittävät muutoin niin betoninharmaata seinämaisemaa.
Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen etymologinen sanakirja määrittää niukkasanaisesti ”muraalin” tarkoittamaan ”seinämaalausta”. Sanan alkuperä on englanninkielen mural painting -sanaparissa, ei suinkaan romaanisissa kielissä, kuten ehkä luulisi.
Muraalit ovat piirtyneet pohjoissuomalaiseen katukuvaan sangen myöhään, hiipineet katukuvastoon vasta 2020-luvun alussa. Taloyhtiöt ja yritykset ovat innostuneet budjetoimaan hankerahoitusta rakennustensa harmaan betonipinnan peittämiseen.
Euroopan kulttuuripääkaupunkihankkeessakin näemme neljä valtaisaa muraaliprojektia Toppilassa, Rajakylässä, Tuirassa ja Myllyojalla. Muraalit eivät kuitenkaan aina ole kerrostalon korkuisia ilmestyksiä vaan toisinaan taidokkaasti kaupunkikuvaan limittäytyviä pieniä arjen piristeitä, joita tulee siristellen etsiä.
Muraaleihin erikoistuneen kuvataiteilija Marianne Kauppilan muraaleita näkyy oululaisessa katukuvassa tänä vuonna rutkasti. Kerrostalon kokoisia ne toistaiseksi eivät ole, mutta niiden yksityiskohdat ja leikkisyys tekevät niistä kokoaan suurempia.
Kesäkuussa Merikosken lohiportaiden töyräälle luotu teos kätkeytyy maastoon, mutta yksityiskohdillaan piristää muutoin ankean harmaaksi jätettyä betonimuuria. Kauppila pohtii muraaleidensa olemusta Merikosken lohiportaiden teoksen kautta.
Muraalit yllättävät myös tekijäänsä
Kuvataiteiden lumoon haukiputaalaislähtöinen Marianne Kauppila uppoutui tussi- ja öljyväritöiden kautta 2000-luvun loppupuolella. Muraalien pariin Kauppila päätyi sattumusten sanelemana opiskellessaan Kymenlaakson kansanopistossa 2010-luvun puolessavälissä. Tuolloin muraaleihin erikoistunut vieraileva luennoitsija kutsui hänet assistentiksi.
Rakkaus muraaleihin syntyi ripeästi. Kauppila mainitsee, että eniten muraaleissa viehättää niiden valtava koko ja eräänkaltainen suunnittelemattomuus.
”Muraaleissa koskaan kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Aina ilmenee yllätyksiä. Koko ja värisävyt luovat haastetta, samoin vaihtelevat seinäpinnat. Muraalien parissa pääsee tekemään jatkuvaa ongelmanratkaisua”, Kauppila toteaa.
Suurikokoisten teosten suunnittelutyöhön ja toteuttamiseen palkataan ammattikuvataitelijoita ja arkkitehteja. Alan toimijat ovat suhteellisen miesvaltaisia. Kauppila kuuluu Mimmit peinttaa -nimiseen katutaideyhteisöön, jonka tavoitteena on naispuolisten ja ei-binääristen taiteilijoiden tukeminen, ammattitaitojen kehittäminen ja näkyvyyden lisääminen.
”Mimmit peinttaa on Helsingissä alkunsa saanut mimmi- ja non-binarypeinttareiden yhteisö, joka järjestää muun muassa maalaussessareita ja -työpajoja. Yhteisö nostaa nais- ja non-binary-taiteilijoita esiin tällä hyvin miesvaltasella alalla. Meitä on ehkä parikymmentä tyyppiä”, Kauppila kertoo.
”Naistekijöitä on huomattavasti vähemmän niin Suomessa kuin etenkin täällä pohjoisessa. Meissä mimmeissä on esimerkiksi graafikoita, kuvataiteilijoiksi opiskelleita ja itseoppineita artisteja. Ammattikirjo on hyvin laaja ja rautainen.”
Kauppila kokee, että Pohjois-Suomessa ollaan vasta heräämässä muraalien maailmaan ja mahdollisuuksiin. ”Pohjoisessa muraaleja tilaavia tahoja on huomattavasti vähemmän kuin Etelä-Suomessa. Etelässä taloyhtiöt ja eri toimijatahot näkevät muraalien potentiaalin ja hyödyn selkeämmin kuin täällä, missä julkisia maalauksia ja esimerkiksi toimistotilojen elävöittämistä taiteella ehkä hieman vielä vieroksutaan”, Kauppila pohtii.
Tilaajan toiveesta tilan teokseksi
Muraali on työvaiheineen hidas ja vaatelias prosessi. Kauppila kuvaa lyhyesti muraalin tekovaiheita.
”Yleensä luonnostelen teosidean käsin paperille tai iPadille. Valokuva muraalin paikasta auttaa pädillä mallaamaan luonnosta lopulliseen ympäristöön ja tilaajaa hahmottamaan, miltä teos tulisi näyttämään valmiina. Luonnoksen saan siirrettyä seinälle doodlegrid-nimisen menetelmän avulla, jossa erilaiset seinään piirretyt symbolit toimivat kiintopisteinä hahmotelmalle ruudukon tavoin”, paljastaa Kauppila.
Kauppilan tyylille ominaista ovat tunnistettavat eläinhahmot. ”Muotokieleni on vahvalinjaista ja nojaa graafisiin muotoihin. Käytän paljon pehmeitä kaaria, joita tasapainotan terävillä kulmilla. Tykkään käyttää paljon mustaa ja valkoista jollain kivalla spottivärillä, yleensä keltaisella, höystettynä. Toki teen paljon myös teoksia, joissa ei oo mustaa ollenkaan. Silloin varsinkin tykkään leikitellä saman värin eri sävyillä ja tummuusasteilla.”
”Maalaan teokseni teloilla ja pensseleillä. Teippiä en käytä suojaamista lukuunottamatta ollenkaan, vaan maalaan kaiken vapaalla kädellä, joten siihen minun työni eivät vaadi aikaa.”
Teoksiin vaikuttavat jonkun verran myös niiden tilaajat. ”Saattaa olla väritoiveita tai ajatus värimaailmasta. Teemallisia ehdotuksia tulee toisinaan. Joskus tilaajalla, esimerkiksi yrityksellä, on arvoja, joita he toivovat teoksen ilmentävän. Minulla on yleensä suhteellisen vapaat kädet suunnitella teos.”
”Merikosken kalatien työ sai alkunsa Oulun Energian yhteydenoton kautta. He toivoivat vanhan, lähes kauttaaltaan rapistuneen muraalin tilalle iloista ja kepeää teosta, joka käsittellee Merikosken kalatietä ja on värimaailmaltaan merellinen. Pohjaväri teokselle löytyi lähes heti. Sen jälkeen leikittelin eri sinisen sävyillä, otin mukaan valkoisen ja spottiväriksi kirjolohen inspiroiman vaaleanpunaisen”, Kauppila kertoo.
Kauppila käyttää muraaleissaan pääasiassa julkisivumaaleja. ”Valikoin käyttämäni tuotteet kohteen vaatimusten, esimerkiksi pintamateriaalin mukaan. Julkisivumaaleissa saatavilla olevat värisävyt saattavat nousta rajoittavaksi tekijäksi.”
Merikosken työssä piti ottaa huomioon aikasemmat maalit ja muurin jatkuva kosketus veteen. ”Pinta pestiin painepesurilla betoniliimajäämien, irtoaineksen ja aikaisemman maalin poistamiseksi. Vasta pohjustusaineen jälkeen päästiin maalaamaan pohjia.”
”Yleensä mulla on työtunnit tarkasti listattuna tulevien töiden suunnittelua ajatellen. Merikosken työssä ne jäi sattumalta tekemättä, mutta ehkä maalauspäiviä tuli noin puolentoista viikon edestä”, Kauppila summaa. ”Ergonomialtaan työ olikin sitten haasteellisempi: siihen ei voinut hyödyntää tikkaita, toinen sivusta töyräästä oli jyrkässä alamäessä ja toisella sivustalla sekä hyötynä että haittana olivat rappuset. Loppuvaiheessa roikuinkin kalojen katseluhuoneen katon reunalta pää alaspäin ja viimeistelin työtäni.”
Muraalitaide nojaa katukulttuurin sääntöihin
Muraaliteokset ovat pääsääntöisesti julkisessa tilassa säiden armoilla. Katutaide altistuu myös ilkivallalle, toisinaan myös nimettömäksi jäävälle kollaboroinnille, kuten Kauppila eräästä teoksesta hoksauttaakin.
–”Muraaliteoksieni elinikä vaihtelee. Periaatteessa noilla maaleilla elinikä voi olla jopa kymmeniä vuosia, jos työ saa olla rauhassa. Jos joku haluaa siihen päälle jotain maalata, niin harmittaa se tavallaan, tavallaan ei. Tää kuuluu lajin luonteeseen… Ja mun työprosessiin kuuluu, että kun työ on valmis, otan siitä dokumentaatiot videoin ja valokuvin. Sen jälkeen hyvästelen työn kamoja ja lähden sillä asenteella, etten välttämättä näe teosta enää koskaan.”
Teokseen lisätyt asiat eivät ole välttämättä vain negatiivinen asia. ”Esimerkiksi Torniossa maalaamaani teokseen oli ilmestynyt kaveriksi sellainen ötökkä, joka oli hyvä lisä kokonaisuuteen. Ötökkähän oli oma teos teokseni sisällä. Nyt siitä syntyikin kahden taiteilijan kekseliäs ja luova yhteisteos, Kauppila toteaa ilahtuneena.”
”Täällä pohjoisessa teoksen elinikään vaikuttaa myös lumen määrä. Lisäksi pitää ottaa huomioon lumenaurauspaikat ja kasaumat. Kun lumi on kontaktissa seinän kanssa, kuluttaa lumi teoksen maalipintaa”, Kauppila sanoo.
”Paras olosuhde tehdä ja toteuttaa muraalia on mahollisimman kuiva ilma, lämpöä silleen 15–20 astetta ja pieni tuulenvire. Puolipilvinen sää, eikä ainakaan ihan suoraa auringonpaistetta.”
Mistä muraalitaiteilija unelmoi? ”Haavaenani ois päästä toteuttamaan joku mahollisimman iso, pystysuuntanen talonpääty, jossa on mahollisimman vähän ikkunoita. Olen tehnyt toistaiseksi paljon vaakasuuntaisia teoksia.”
”Teoksessani olisi ehkä vesilintuja ja vesiteemaa, aaltoilevaa muotoa. Värimaailma olis varmaan sinisen eri sävyjä ja aika vaalee, mahollisesti lämmin beige ja herkullinen kirkas oranssi”, Kauppila maalaa haastattelun päätteeksi.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
Marianne Kauppilalla on tunnistettava tyyli, jota näkee etenkin Oulussa enenevissä määrin. Matti A. Kemi jututti taiteilijaa kulttuuripääkaupunkivuoden alkukesässä.
Klaus Härön viimeisin ohjaustyö Hetki ennen valoa sijoittuu nykypäivän sairaalaympäristöön. Matti A. Kemi lumoutuu elokuvan arkisuudesta.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
