Nelonen media: Pertsa ja Kilu. 86 min, K-7. Käsikirjoitus ja ohjaus Taavi Vartia. Perustuu Väinö Riikkilän romaaniin Viimeiset kaanit (1951). Pääosissa: Olavi Kiiski, Oskari Mustikkaniemi, Mimosa Willamo, Elias Westerberg, Hannes Suominen, Veeti Kallio, Elsa Saisio, Ville Myllyrinne, Anu Sinisalo, Turkka Mastomäki. Ensi-ilta keväällä 2021.
Ensimmäisenä huomio kiinnittyy miljööseen, maailmaan: eletään kesää Kotkan merellisissä maisemissa ja ympäristö huokuu 1950-lukua niin puvustuksen kuin lavastuksen osalta. Ratkaisu toimii, sillä näin teos tekee kunniaa kirjailija Väinö Riikkilän alkuperäistekstille. Pertsan (Olavi Kiiski) ja Kilun (Oskari Mustikkaniemi) maailmassa maksuvälineinä toimivat kuitenkin eurot, jolloin tarttumapinta nykyisyyteen on olemassa. Tekijät ovat halunneet tehdä ajatonta seikkailuelokuvaa, joka pohjautuu ensimmäiseen poikakaksikosta kertovaan romaaniin.
Rahalla onkin osuutensa Pertsan ja Kilun, noiden kahden touhukkaan pojan, seikkailuun. Kotkan pankki ryöstetään, huvijahti rahoineen uppoaa mereen ja saaliin perässä ovat niin pojat kuin pankkiryöstäjä Suokko (Elias Westerberg) ja tämän järjen äänenä toimiva tyttöystävä Liisa (Mimosa Willamo). Nelikon yhteisissä kohtauksissa on sähköistä tunnelmaa: uhkaavuus syntyy lasten ja nuorten aikuisten maailmojen törmäyksestä. Ennen kaikkea Pertsa ja Kilu ovat neuvokkaita poikia aikuisuuden maailman kynnyksellä ja oikeastaan ylikin. Elokuvan aikana he operoivat niin omatekoisen lentokoneen kuin sukellusveneen kanssa. Purkkipuhelin on myös viritetty poikien kotitalojen väliin. Älypuhelimien kanssa ei näpräillä.
Vanhojen autojen, matkustajakotien ja puutalokorttelien kautta Pertsan ja Kilun seikkailussa on vanhan ajan tenhovoimaa, joka tuo hyvälle tuulelle. Tunnelma assosioituu lapsuuden kesäpäiviin ja maistuu kuin vanhan ajan vaniljajäätelö mummolan keinussa. Jännittävyyden ja tiukkojen tilanteiden lisäksi suvantokohtia syntyy muun muassa Pertsan, Kilun ja paikallislehden nuoren toimittajan Pirkon (Sara Vänskä) välisissä kohtauksissa, joissa on herttaista charmia.
Myös poikien taustaerot tuodaan esille: Pertsan vanhemmat (Anu Sinisalo ja Turkka Mastomäki) ovat duunaritaustaisia, naapurissa asuvan Kilun äiti ja isä (Elsa Saisio sekä Ville Myllyrinne) edustavat porvarillisempaa elämänpiiriä. Taustoista huolimatta poikien välillä on vahva ystävyysside ja he lupaavat seurata toisiaan, vaikka välillä koettelemuksia eteen tulisikin.
Veeti Kallion hauska sivurooli merten ja maanteiden ”ritarina” on syytä mainita humoristisena sivujuonteena. Hannes Suomisen etsivähahmo avoautoineen ja aurinkolaseineen taas huokuu ritariässämäistä karismaa.
Pertsa ja Kilu on laadukkaasti tehtyä koko perheen elokuvaa, joka antaa varmasti jokaiselle samaistumispintaa. Ohjaaja Taavi Vartia on saanut Riikkilän kirjojen tunnelman mukautettua nykypäivän elokuvallisen kerronnan raameihin hyvin. Itämeren suojeleminen oman laivaston avulla on poikien suuria haaveita, ja näin elokuva osaltaan kommentoi nykyisiä ilmastokysymyksiä. Elokuva saattaa herättää niin nikkarointitaipumuksia kuin toivottavasti myös ITE-taiteen pohdintaa:
jos jotain ei ole niin tehdään se itse!
Vuosi 2020 tullaan muistamaan melkoisen merkillisenä ja korona-ajan vaikutusta ei voi olla mainitsematta elokuvan yhteydessä. Rankan vuoden päätteeksi onkin hienoa nähdä taiten tehtyä koko perheen elokuvaa, joka on toimiva yhdistelmä menneisyyden kadonnutta aikaa ja tätä päivää. Kesäisen merellinen Kotka toimii mainiona tutustumispaikkana talvisen pimeyden keskellä.
Poikien edesottamukset valkokankaalla saavat toivottavasti jatkoa tulevaisuudessa.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
Marianne Kauppilalla on tunnistettava tyyli, jota näkee etenkin Oulussa enenevissä määrin. Matti A. Kemi jututti taiteilijaa kulttuuripääkaupunkivuoden alkukesässä.
Klaus Härön viimeisin ohjaustyö Hetki ennen valoa sijoittuu nykypäivän sairaalaympäristöön. Matti A. Kemi lumoutuu elokuvan arkisuudesta.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
