Nelonen media: Pertsa ja Kilu. 86 min, K-7. Käsikirjoitus ja ohjaus Taavi Vartia. Perustuu Väinö Riikkilän romaaniin Viimeiset kaanit (1951). Pääosissa: Olavi Kiiski, Oskari Mustikkaniemi, Mimosa Willamo, Elias Westerberg, Hannes Suominen, Veeti Kallio, Elsa Saisio, Ville Myllyrinne, Anu Sinisalo, Turkka Mastomäki. Ensi-ilta keväällä 2021.
Ensimmäisenä huomio kiinnittyy miljööseen, maailmaan: eletään kesää Kotkan merellisissä maisemissa ja ympäristö huokuu 1950-lukua niin puvustuksen kuin lavastuksen osalta. Ratkaisu toimii, sillä näin teos tekee kunniaa kirjailija Väinö Riikkilän alkuperäistekstille. Pertsan (Olavi Kiiski) ja Kilun (Oskari Mustikkaniemi) maailmassa maksuvälineinä toimivat kuitenkin eurot, jolloin tarttumapinta nykyisyyteen on olemassa. Tekijät ovat halunneet tehdä ajatonta seikkailuelokuvaa, joka pohjautuu ensimmäiseen poikakaksikosta kertovaan romaaniin.
Rahalla onkin osuutensa Pertsan ja Kilun, noiden kahden touhukkaan pojan, seikkailuun. Kotkan pankki ryöstetään, huvijahti rahoineen uppoaa mereen ja saaliin perässä ovat niin pojat kuin pankkiryöstäjä Suokko (Elias Westerberg) ja tämän järjen äänenä toimiva tyttöystävä Liisa (Mimosa Willamo). Nelikon yhteisissä kohtauksissa on sähköistä tunnelmaa: uhkaavuus syntyy lasten ja nuorten aikuisten maailmojen törmäyksestä. Ennen kaikkea Pertsa ja Kilu ovat neuvokkaita poikia aikuisuuden maailman kynnyksellä ja oikeastaan ylikin. Elokuvan aikana he operoivat niin omatekoisen lentokoneen kuin sukellusveneen kanssa. Purkkipuhelin on myös viritetty poikien kotitalojen väliin. Älypuhelimien kanssa ei näpräillä.
Vanhojen autojen, matkustajakotien ja puutalokorttelien kautta Pertsan ja Kilun seikkailussa on vanhan ajan tenhovoimaa, joka tuo hyvälle tuulelle. Tunnelma assosioituu lapsuuden kesäpäiviin ja maistuu kuin vanhan ajan vaniljajäätelö mummolan keinussa. Jännittävyyden ja tiukkojen tilanteiden lisäksi suvantokohtia syntyy muun muassa Pertsan, Kilun ja paikallislehden nuoren toimittajan Pirkon (Sara Vänskä) välisissä kohtauksissa, joissa on herttaista charmia.
Myös poikien taustaerot tuodaan esille: Pertsan vanhemmat (Anu Sinisalo ja Turkka Mastomäki) ovat duunaritaustaisia, naapurissa asuvan Kilun äiti ja isä (Elsa Saisio sekä Ville Myllyrinne) edustavat porvarillisempaa elämänpiiriä. Taustoista huolimatta poikien välillä on vahva ystävyysside ja he lupaavat seurata toisiaan, vaikka välillä koettelemuksia eteen tulisikin.
Veeti Kallion hauska sivurooli merten ja maanteiden ”ritarina” on syytä mainita humoristisena sivujuonteena. Hannes Suomisen etsivähahmo avoautoineen ja aurinkolaseineen taas huokuu ritariässämäistä karismaa.
Pertsa ja Kilu on laadukkaasti tehtyä koko perheen elokuvaa, joka antaa varmasti jokaiselle samaistumispintaa. Ohjaaja Taavi Vartia on saanut Riikkilän kirjojen tunnelman mukautettua nykypäivän elokuvallisen kerronnan raameihin hyvin. Itämeren suojeleminen oman laivaston avulla on poikien suuria haaveita, ja näin elokuva osaltaan kommentoi nykyisiä ilmastokysymyksiä. Elokuva saattaa herättää niin nikkarointitaipumuksia kuin toivottavasti myös ITE-taiteen pohdintaa:
jos jotain ei ole niin tehdään se itse!
Vuosi 2020 tullaan muistamaan melkoisen merkillisenä ja korona-ajan vaikutusta ei voi olla mainitsematta elokuvan yhteydessä. Rankan vuoden päätteeksi onkin hienoa nähdä taiten tehtyä koko perheen elokuvaa, joka on toimiva yhdistelmä menneisyyden kadonnutta aikaa ja tätä päivää. Kesäisen merellinen Kotka toimii mainiona tutustumispaikkana talvisen pimeyden keskellä.
Poikien edesottamukset valkokankaalla saavat toivottavasti jatkoa tulevaisuudessa.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Andrei Alén ohjasi uuden version Spede-klassikko Hirttämättömistä. Aapo Kukko ei syttynyt 24.5.2023 teattereihin saapuvasta hiekkakuoppawesternist
”Anna joen virrata -elokuvan katsomiskokemus on kipeä, sillä katharsista ei tule. Saamelaisten maaoikeuksia rikotaan häikäilemättä edelleen.” Jenny Kangasvuo arvioi 5.5. elokuvateattereihin saapuvan Ole Giæverin ohjauksen.
Huhtikuun Kaltion kansitaiteilija on iiläinen kuvanveistäjä Sanna Koivisto, jonka retrospektiivinen näyttely Kohtaamisia on esillä Kemin taidemuseossa. Teos ”Myytävänä” (2009) on […]
Rauhasta ja konfliktien rauhanomaisista ratkaisuista puhuminen tuntuu vain vaikeutuvan, vaikka Suomi on vihdoin virallistettu Pohjois-Atlantin liiton jäseneksi. Jo yli neljäsataa […]
Kaltion uutena kolumnistina aloittaa Pohjoisen oopperakomppanian taiteellinen johtaja Jenni Kinnunen, joka musikaalisten projektien ohessa yrittää hoitaa perintömetsää. Haluaisin käyttää mooottorisahaa, […]
Ukrainan sota on yksi esimerkki ihmisen tuhovoimasta ja vimmasta tuhota kaikki. Sodan synnyttämässä katastrofaalisessa tilanteessa yhä useammat ihmiset, organisaatiot ja […]
Kreikan nykyrunouden antologia Aurinkokellon runot ”ovat elämänläheisiä, kriittisiä ja silti harmonisia tulkintoja ihmisistä, olosuhteista ja kaikesta elämän konkretiasta”, Risto Kormilainen ilahtuu kritiikissään.
”Jälkiviisastelua on ihmeen vähän, omia ja etenkin ministeriön virheitäkin myönnetään jälkikäteen auliisti”, Matti A. Kemi huomioi opetusminsteriön kansliapäällikkö Jaakko Nummisen kaksiosaisesta muistelmateoksesta Sivistys-Suomen synty.
”[Johanna] Hulkko piirtää pienten yksityiskohtien avulla tarkkaa ajankuvaa”, sanoo Marjo Jääskä 1970-luvulle Oulun Raksilaan sijoittuvasta romaanista Onnenpäiviä.
”Sallamaan novellien keskiössä on yksilö, yksilön elämä ja mitätöntä ihmiselämää vasten maailman politiikan suuri murros.” Matti A. Kemi arvioi novellikokoelman Elvira Madiganin viimeinen köysi.
”[Keijo] Nevarannan lyriikka on vahvaa kaikessa pienimuotoisuudessaan ja akvarellimaisuudessaan”, kirjoittaa Risto Kormilainen uudelleen julkaistusta kokoelmasta Lintujen silmissä kivien kylmyys.
