Korjaamontien treenikset purku-uhan alla
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Oulun teatteri: 60. Ensi-ilta 31.10.2019 Pikisalissa.
Ohjaus Jukka Heinänen, käsikirjoitus Veera Tyhtilä, lavastus ja valosuunnittelu Jukka Kyllönen, äänisuunnittelu Jukka Lappalainen. Rooleissa Jaana Kahra, Hannu Pelkonen ja Timo Reinikka.
Vuosikymmeniä sitten Tuuti (Jaana Kahra) oli Suomen ainoa naiskoomikko, nykyisin hän on Suomen vanhin koomikko. Siitä pitäisi vielä jaksaa repiä huumoria maksavan yleisön käyttöön, vaikka mitään ei irtoa. Tuutin työnantaja, viihderavintolayrittäjä Henri (Hannu Pelkonen), miettii Tuutin vaihtamista nuorempaan esiintyjään, aviomies Tarmo (Timo Reinikka) puolestaan elää omissa oudoissa maailmoissaan. Mikään ei enää naurata.
Näytelmä 60 käsittelee ”kolmatta ikää”, ”varhaisvanhuutta”. Kuusikymppisen pitäisi olla vireä ja viisas, vaikka lähenevä kuolema ahdistaa ja seestymisen sijaan tekisi mieli lähinnä mennä tupakalle ja vetää kännit.
Tällä kaudella Oulun Kaupunginteatteri on ottanut ohjelmistoonsa useita ikääntymistä käsitteleviä näytelmiä. 60:n lisäksi suurella näyttämöllä pyörii Vihainen leski lähes loppuunmyydyille katsomoille, kevään ensimmäiset ensi-illat ovat pienellä näyttämöllä muistisairautta ja vanhenemista käsittelevä Isä ja suurella näyttämöllä vieläpä myöhäiskeski-ikäisten naisten alastonkalenteriprojektista kertova Kalenteritytötkin. Ikääntymisessä riittää miettimistä, ja näytelmät lähestyvät sitä onneksi kyllin eri kanteilta.
60:n päähenkilö Tuuti joutuu kohtaamaan perimmäisen kysymyksen: mitä itsestä jää jäljelle? Tytär lapsineen elää omaa elämäänsä, ja vaikka Tuuti onkin suorittanut hyvän äitiyden ja suorittaa hyvää isoäitiyttä lapsenlapsilleen, geneettiset jälkeläiset eivät riitä perinnöksi. Stand up -urasta jää ehkä esitysnauhoitteita, joiden vitsit ovat noloja ja vanhentuneita jo muutamassa vuodessa. Tuuti on ikänsä naurattanut muita, repinyt häpeänsä ja pelkonsa esiin, mutta jääkö perinnöksi mitään muuta kuin häpeä ja pelko?
Tuutin yritys puhua rehellisesti ja tekemättä pilaa itsestään kilpistyy hänen rooliinsa stand up -koomikkona. Jos stand up ei naurata, se on huonoa stand upia, vaikka koomikko puhuisi miten tosia sanoja tahansa. Yleisön viettely vakavien asioiden äärelle stand up -komiikan kautta voi olla mahdollista, mutta Tuuti epäonnistuu nahkatakista ja rempseydestä huolimatta.
Näytelmä on on taitavasti ohjattu ahdistavan epärytmiseksi. Siinä vaihtelevat Tuutin stand up -keikat hauskoine ikääntymistä käsittelevine läppineen ja Tuutin arki, jossa aviomies Tarmo, ”tylsä virkamies”, alkaa sekoilla. Ensin katsoja nauraa lantionpohjalihasjumppavitseille, sitten aviomiehen kaoottiset saunanrakennuspuuhat vetävät vakavaksi. Stand up -vitsien tyhjyys ja pinnistyneisyys korostuu, kun päähenkilön arjessa selluliitteja enemmän mielessä ovat lastenlasten hoitovuorot ja miehen saaminen lääkäriin.
Näytelmä käsittelee paitsi vanhenemista ja elämänuran hiipumista, myös ohipuhumista parisuhteessa. Päähenkilö on niin omien koomikonurapaineidensa sokeuttama, että puolison mielen syvenevä hajoaminen jää häneltä aluksi huomaamatta. Vuosikymmenien jälkeen Tuutin mielikuva puolisostaan on niin vahva, että hän ohittaa niin tämän osoittaman välittämisen ja huomionosoitukset kuin alkavan sairauden merkitkin. Kun puoliso hiippailee talvella ulkona aamutakissa eikä tajua tulla sisälle, Tuuti pitää tätä ensin miehelleen tyypillisenä omapäisyytenä eikä myöhemminkään saa tätä raahattua lääkäriin – ennen kuin on liian myöhäistä.
Jaana Kahra hallitsee lavaa suvereenisti. Hannu Pelkosen esittämä työnantaja ja Timo Reinikan esittämä aviomies jäävät auttamatta Kahran Tuutin varjoon. Reinikan hajamielinen ja hyväntuulinen hauraus on kuitenkin kipeä vastavoima Kahran päättäväiselle yleisön väkisinnaurattamiselle.
Näytelmän 60 lavastus on mielenkiintoinen siinä mielessä, että katsoja ei oikeastaan osaa sanoa, missä lavastus loppuu ja katsomo alkaa. Näytelmää esitetään Pikisalissa, jossa on pieni baaritiski ja perinteisen katsomon sijaan pieniä pöytäryhmiä. Osa näytelmän kohtauksista sijoittuu stand up -klubille, ja näissä kohtauksissa näytelmä aukeaa yleisön joukkoon: yleisön jäsenet ovat avustajia näytelmässä, nauravat oikeilla iskuilla näytelmän sisään rakennetussa stand up -showssa. Yhdeltä iltapäivällä lauantaina yleisön keski-ikä lienee korkeampi kuin kuusikymmentä, ja yleisö vaikuttaa nauttivan ikääntymisvitseistä. Yleisö tekee klubista elävän tilan, siinä missä näytelmän muiden kohtausten tilat, kuten Tuutin ja Tarmon olohuone, on rakennettu vain viitteellisesti nojatuolista, televisiosta, kiukaasta ja naulakosta.
60 ei kuitenkaan ole komedia siinä mielessä kuin vaikkapa samassa tilassa esitetty Sellofaani, joka niin ikään tökki naiseuden kipupisteisiin. Näytelmän markkinointitekstissä sitä kuvataan ”pieneksi tragediaksi”, mutta pieniä näytelmän teemat eivät ole. Kuolemaa ja elämän tarkoituksen menettämistä voi käsitellä pienesti, mutta tragedia on silti suuri.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely Eanangiella – Maan kieli on yksi Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden kohokohdista. Jenny Kangasvuo tutustui näyttelyyn.
What lies beneath the shiny surfaces of Capital of Culture project? Lölä Florina Vlasenko ruminates on the feelings of Oulu artists and cultural workers on the ground level. [The article is written in March 2026.]
Meän Periferia avasi toimintansa Meän Kulmassa Kemin keskustassa vuonna 2025. Mitä siellä tapahtuu? Anu Kolmonen kertoo.
”Äiti soittaa. Pelkään pahinta. Vastaan.”
Jenni Kinnusen kolumni.
Oulun kulttuuripääkaupunkivuosi avattiin tammikuun puolivälissä. Kaltion Matti A. Kemi vietti viikonlopun kansainvälisen median edustajille räätälöidyssä ohjelmassa.
Jenny Kangasvuo seurasi alkuvuonna Oulu2026:n Risku-ohjelmakokonaisuutta: ”Rájehis, ealli sámekultuvra” eli rajaton, elävä saamelaiskulttuuri.
Miltä näytti Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden alku kuvataidekriitikon silmiin? Leena Kangas kirjoitti Kaltiolle tunnoistaan ja kokemuksistaan.
Jossain lähitulevaisuudessa ihmiset elävät skandinaavisen sisustustyylin mukaisissa sisätiloissa ja ainoa kosketus ulkoilmaan on roskalaatikoiden luona. Reijo Valta arvioi 2.4.2026 ensi-iltansa saaneen Oravan.
Eros Gomorralainen katseli 56. Tampereen elokuvajuhlilla sarjan Rúnar Rúnarssonin elokuvia, niin lyhyitä kuin pitkiä. Islantilaisen Rúnarssonin teoksissa tutkitaan usein suuria elämänmuutoksia.
”Xulu202x-projekti haluaa valaa tulevaisuudenuskoa paikallisiin nuoriin mutta törmää samaan aikaan kylmiin realiteetteihin ja ongelmiin, jotka vaikeuttavat unelmointia.” Marlene Hyyppä arvioi projektin pääteoksen S.I.E.L.L.Ä.
Kaltio ry osallistuu myös kulttuuripääkaupunkivuoden tekemiseen. Taiteilijajärjestö MUU ry:n kanssa toteutettava hanke ”E75 Taidebussi” (tai englanniksi E75 Art Bus) halkoo Euroopan Välimereltä Jäämerelle.
Valokuvaaja Jaakko Heikkilän retrospektiivinen näyttely Ja minusta tuli ihminen esittelee Heikkilän laajaa tuotantoa. Näyttely on avoinna Aineen taidemuseossa Torniossa elokuun loppuun saakka.
”Samanlaista tasapainotteluahan elämä lienee myös muilla taidetta ja kulttuuria tekevillä.” Päätoimittaja ajattelee taas taiteen sijasta rahaa.
”Silti voi vain kehua, kuinka taitavasti kirjailija kuljettaa Weijon maallisen vaelluksen päätökseen.” Hannu Niklanderin Loivaa alamäkeä -sarjan viimeinen osa Kodit ja asunnot miellytti Timo Tossavaista.
”Stailattu nykykieli elävöittää huolellista kokonaisuutta”, mutta ”tarinan draamallinen jännite uhkaa hetkittäin puutua”. Maija Jelkänen arvioi Iida Aikion esikoisromaanin Muoviaurinko – Muitalus čálgama birra.
”Metsäteollisuuden edessä rähmällään oleva tiedeyhteisö rinnastuu toimintatavoiltaan niin kulttiin kuin mafiaan.” Tuomo Pirttimaa luki Teemu Kaskisen romaanin Yö ja usva.
”Jokaisena yhteiskunnallisen epävarmuuden, taantuman ja kriisin aikana syntipukin ajatus nousee uudelleen esiin.” Suomeen ja Kokkolaan muuttanut Mousa pohtii maailman tilannetta.
”Vaikka elokuvassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, se pitää mainiosti otteessaan”, Kaltion kriitikko Matti A. Kemi toteaa Aleksi Salmenperän Isänpäivästä.