Sielujen läpi ujeltavia kertomuksia luopumisesta

Ohjaaja Pirjo Honkasalon edellisestä fiktiivisestä elokuvasta on kulunut jo pitkä tovi, peräti kaksitoista vuotta. Kuten vuoden 2013 ohjaus Betoniyö on myös tuore Honkasalon ohjaus Pirkko Saision tekstiä. Betoniyö oli romaani Saision alkupään tuotannosta 1980-luvun alusta. Orenda on tuore alkuperäiselokuvakäsikirjoitus.

Ja silti Orenda on silkkaa saisiomaista proosaa: napakkaa, kuivakan töksäyttelevää ja räväkkää. Toteava dialogi ehdottaa päähenkilöiden välille sinunkauppoja noin tunnin kohdalla, mutta toinen päähenkilöistä kohteliaasti torjuu ehdotuksen.

Nämä mainitut päähenkilöt ovat papin roolia esittävä käsikirjoittaja-näyttelijä Pirkko Saisio sekä mezzosopraanoa jäljentävä näyttelijä Alma Pöysti. Heillä on toki rooli nimetkin, mutta niillä sikäli ei ole mitään merkitystä, koska katsojallekin ne paljastetaan reilusti yli puolenvälin jälkeen. Kuten naseva dialoginpätkä sen tiivistääkin: ”Pieniä vihamielisiä ihmissuhteita pienessä yhteisössä – kuten aina.”

Saision esittämä, syrjäänvetäytynyt ja katkeroitunut pappi kamppailee uskon dogmaattisuuden kanssa autiolla majakkasaarella. Pöystin esittämä laulajatar-diiva etsiytyy papin luokse autiolle majakkasaarelle. Heitä yhdistää henkilö, jota koko elokuvan ajan tavallaan etsitään, muttei kuitenkaan löydetä. Pöystin roolihahmo etsii lohtua ja toteaa arvoituksellisesti: ”Minä olen miltei leski.”

Autiolla majakkasaarella asuu myös papin ottolapsi (Luca Leino). Poika rakentelee itselleen toteemin ja lopulta uhraa sen. Uskonnon tematiikassa luopumisella oma merkityksensä. Luopumisen aihelma tekee elokuvasta värisävyjään haikeamman, syvällisen, paikoin jopa hartaan. Saision esittämä pappi saarnaa alttaritaulun katveessa: ”Olemassaolo on illuusio, harha […] Tässä elämäksi kutsutussa harhassa…”

Elokuvasta tulevat väkisin mieleen Ingmar Bergmanin ohjaukset: ollaanhan autiolla saarella, näytetäänhän katsojalle kummallisia symboleita ja ollaan henkeviä. Elokuvan unimaailmat muistuttavat Andrei Tarkovskin viimeiseksi jäänyttä ohjausta Uhri (Жертвоприношение, 1986). Itämerellä kuvattuja elokuvia Bergmanilta, Tarkovskilta ja Honkasalolta, tämä tosin Viron kulmilla suomalais-virolais-ruotsalaisena yhteisponnistuksena.

Karun saaren syksyinen tuulisuus pureutuu läpi Saision ja Pöystin hahmojen. Taustalla vihmoo koko ajan puuskainen, navakka vire. Sen kuulee jopa alkukohtauksien vuoropuheluiden läpi. Harvoissa musiikkivalinnoissa ollaan pääsääntöisesti Bachin ja Händelin maailmoissa. Välillä soi Vivaldi, Chydenius ja jopa käsikirjoittaja-näyttelijä Saision sanoittamat teokset.

Betoniyön tavoin ohjaaja-Honkasalon elokuvan sisäismaailma on hämyinen, pimeä ja kolkko. Toisinaan se on utuinen tai savuinen. Max Smedsin kamera vangitsee paljon pientä mutta merkitsevää: alttarin lepattavat kynttilät, toukkavaiheesta poispyristelevän öttiäisen. Rutkasti ulkokuvaa, kosolti luonnonvaloa ja sisätiloissa kutsuvaa hämärää.

Elokuvan unijaksot ovat ihanan kummallisia symboleiltaan. Niiden kirkkaus on toista maata, niiden vastakkaisuus kaikelle muulle on rajua. Kaupunkikuvat ovat tuhruisia ja ahdistavan rajattuja, symmetrisiä ja mustavalkoisia. Elokuva on kokonaisuutena immersiivinen. Sen sisäismaailmaan uppoutuu vaivatta. Pöystin roolihahmo tivaa: ”Vakoiletko sinä, nainen, uniani?!”

Honkasalomainen ajattomuus on läsnä. Vain raitiovaunuista voimme päätellä, että olemme nykyajassa edes kaupunkimiljöössä. Viitteitä yhteiskuntaan on vähän, mutta kun niitä on, niissä on saisiomainen twisti. Elokuvan ensimmäisessä taitekohdassa Saision sen päättäväisesti lohkaiseekin: ”Ei tarvita mitään jumalia tai toteemeita.”

Pirkko Saisio opiskeli aikoinaan näyttelemistä. Sen kyllä aistii läpi elokuvan. Hänen ja Hannu-Pekka Björkmanin välinen replikointi on taiten virkottua tai jopa saarnattua. Kesken elokuvan jää pohtimaan, minkälaisen uran Saisio olisi tehnytkään näyttelijänä. Saision roolihahmo kuitenkin näivettää ajatuksen sanoin ”Jos elämä olisi valintamyymälä, kävelisin sen läpi ottamatta mitään”.

Alma Pöystin ansioksi nostettakoon viimeiselle neljännekselle ajoittuva riipaiseva monologi. Kun elokuvassa nähdään vain kahden päähenkilön välistä keskinäistä, epäilevää vuorovaikuttamista, ihmettelen, miten he ovat voineet kantaa näin raskaan ja voimia vievän roolituksen läpi noin virheettömästi.

Pressinäytöksen jälkeen jäin tapojeni vastaisesti juttelemaan käsikirjoittaja-näyttelijä Saision, ohjaaja-Honkasalon ja näyttelijä-Pöystin kanssa. He vakuuttelivat kaiken sujuneen mallikkaasti ja huolettomasti kohtauksien ulkopuolella. Opin muun muassa, että elokuvan ensi-ilta on tietoisesti tähdätty kiirastorstaille ja että valkokankaan ulkopuolellakin heidän mystinen karismansa ujeltaa merituulen tavoin.

Oi, kuinka toivonkaan, ettei tämä jää kaksikolta Honkasalo-Saisio viimeiseksi yhteistuotannoksi.